Tiedän, mitä tein sinä syksynä

Kuva on keväältä 1971, mutta arvelin, että se osuu tarpeeksi lähelle.

Syyskuusta 1971 muistan enintään sen, millaiseksi olen kuvitellut elämäni valokuvien ja tarinoiden perusteella. Takana oli jo elämäni ensimmäinen muutto. Kun synnyin, asuimme vaarini työsuhdeasunnossa. Vaari eläköityi pian syntymäni jälkeen, joten myös minä, äitini ja isäni lensimme pesästä samaan syssyyn. Syyskuussa 1971 asuimme käytännössä kaksin äidin kanssa Joutsenon Korvenkylässä, koska iskä oli armeijassa. Vanhempani olivat siis niin pökerryttävän nuoria. 

Nyt samoilla nurkilla vaikuttaa Holiday Club Saimaa, ja Lappeenranta on imaissut Joutsenon. Entisten Rauhan sairaalan tilukset ovat palanneet sadan vuoden jälkeen takaisin turistikäyttöön, sijaitsihan siellä aikoinaan Rauha Pensionat för Turister. Tiuruniemen tuberkuloosisairaalan funkkisrakennus rapistuu naapurissa.

 

Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja. Joten kaikki on nyt sitten kokeiltu.

Syyskuussa 1981 Suomea ravisteltiin Texasista, tarkemmin sanottuna Dallasista käsin. Kovalla kohinalla lanseeratun tv-sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Suomessa 2. syyskuuta sinä vuonna. En muista, katsoinko tai sainko katsoa sitä heti alusta. Olinhan kuitenkin melko nuori.

Muistelen, että Suosikissa oli iso juttu Charlene Tiltonista, eli Lucysta jo ennen kuin sarja alkoi. Hullut sirkustemput ja punainen voikkapuku jäivät päällimmäisenä mieleen. En ehkä kuulunut ihan kohderyhmään, kun en osannut hirveästi innostua sarjasta jutun ja julisteen perusteella.

Skinnarilan viipalekoulusta oli siihen mennessä loppuneet luokat kesken, ja meidät nuoren lappeenrantalaisasuinalueen koululaiset sulautettiin naapuritaajama Lavolan ala-asteelle. Siellä Dallasin pääroolit oli jo jaettu seurapiireissä. Minulle jäi hepsankeikka Aftonin rooli.

 

Pääsykokeet mainittu! Sitä en enää muista, minkä oppilaitoksen tehtäviin tämä kuva kuului.

Syyskuussa 1991 alkoi uusi elämä. Koko kesän pääsykokeissa juoksemisen jälkeen olin päässyt kiinni unelmaani: opiskelemaan medianomiksi! Kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, tässäkin oli mutkia matkassa. Oppilaitos sijaitsi Torniossa, joka millä tahansa mitta-asteikolla on melko kaukana. Lisäksi olin määräaikaisessa työsuhteessa Pohjanmaan Demarissa, eikä sitä saanut katkaistua koulun alettua, vaan pääsin opinahjooni pari–kolme viikkoa myöhässä.

Ensimmäinen oppitunti Tornion taiteen ja viestinnän koulutuksessa oli unohtumaton. Meillä oli hiilipiirrustusta. En tietenkään koskaan ollut pitänyt hiiltä kädessäni, enkä täyttänyt A2-kokoista paperia (vai olisiko ollut peräti A1?). Ja tietenkin piirustussaliin käveli alastonmalli – sekin oli ihan eka kerta.

11.9.1991 oli kulunut vuorokausi Metallican mustan albumin (vai pitäisikö se kirjoittaa Musta Albumi?) ilmestymisestä. Silloin levyt hankittiin vielä pääasiassa vinyylinä. Luokkakaverini Tomi soitti levyn kokonaisuudessaan koulun paikallisradio Meän Väylässä.

 

Hertsikassa joskus niihin aikoihin.

11.9.2001 meillä oli lehdistötilaisuus. Jo reilun vuoden toiminut Vauvakassiyhdistys oli menestynyt erinomaisesti. Kolmen nuoren äidin hankkeesta oli kasvanut elävä ja hengittävä vapaaehtoistoiminnan pumppu. Uusi keräys oli alkamassa ja olimme juuri saaneet Naistoimittajat ry:n Vuoden Kellokas -palkinnon. Tiistaina 11.9. kokoontuisimme ensin lehdistön eteen ja sitten vastaanottaisimme lahjoituksia seuraavaan keräykseen Pikku-Huopalahdessa Helsingissä.

Ilta alkoi huonoissa merkeissä. Lapsenlikka oli myöhässä. Seisoin odottamassa häntä Herttoniemen metroasemalla, kun kuulin, että World Trade Centeriin on lentänyt lentokone päin. Kuten kaikki varmaan muistavat, ajatus tuntui absurdilta. Omat ajatukseni olivat Helsingin WTC:ssä. Muistelin, että työkaverillani Riitalla oli ollut siellä Suomalaisen Työn Liiton kokous aiemmin samana päivänä.

Keräystapahtuma oli suuri menestys, toimittajia tuli paikalle vain yksi. Oikeastaan tilaisuus oli meidän pelastuksemme. Moni tuttu koki uutisten seuraamisen rapakon takaa hyvin ahdistavaksi. Me kuulimme tapahtumista tavaravirtaa säkittäessä, joten tunteet jäivät varsin pinnallisiksi.

 

Yllätys-yllätys: en ole tässä kuvassa. Veronan kävijät tunnistavat paikan.

11.9.2011 olimme perheen kanssa lentokoneessa. Kun tajusin matkaa varatessa, mille päivälle lento osuu, emmin pitkään. Kuka uskaltaa lentää terrori-iskun 10-vuotispäivänä?

Pääsimme palaamaan Veronan viinitarhojen keskeltä ehjinä. Syyskuinen Italia oli helteinen. Koska sesonki oli ohi, monet vesipuistot ja vastaavat olivat jo sulkeneet ovensa. Ihmisten hyväntahtoisuus ja viittomakielen ymmärrys pitivät meidät pastassa ja gelatossa.

Vuotta aiemmin olimme käyneet Armaani kanssa Manhattanilla, ja tietenkin myös siellä, sijaitsihan hotellimme ihan kivenheiton päässä rakenteilla olevasta One World Centeristä. Olisi hieno sanoa, että koin jotain sykähdyttävää terrori-iskun raunioissa. Lähinnä tuntui vain tyhjältä ja surulliselta.

 

Kuva kuukauden takaa, 11.8.2021

11.9.2021 Olen lukenut ja katsellut dokumentteja maltillisesti 20 vuoden takaisista tapahtumista. Totta kai ne koskettavat. Ällistyttävätkin. Kenen darling oli pamauttaa päin taloudellisen vallan symboleja? Nyt tiedämme, mitä tapahtumista seurasi. Ei mitään hyvää ainakaan.

Olen jälleen elämän käännekohdassa. Lapset ovat lentäneet pesästä ja totuttelen elämään kolmistaan kissojen kanssa. Asuinpaikka ja aviosääty ovat muuttuneet sitten edellisen etapin. Olenko kenties viisaampi nyt? Ainakin osaan nauttia elämästäni. Toivottavasti olen osannut tehdä niin aikaisemminkin.

Maailman muuttaminen paremmaksi on työlästä hommaa. Ainakaan yksin se ei onnistu. Mutta miksemme yrittäisi? Pitäähän sitä elämässä jotain päämääriä olla.