As time goes by

Ystäväni täytti hiljattain pyöreitä. Halusin antaa hänelle lahjan, jolla on merkitystä. Jotain, jolla osoittaisin, että hän on minulle tärkeä. Mietin, mikä on arvokkainta, mitä voi toiselle antaa.

Vaikka olenkin melkoinen harakka ja kerään ympärilleni kauniita asioita, ei se kaikkein arvokkain ole rahalla ostettavissa tai edes käsin kosketeltavissa. Arvokkain lahja on tietenkin aika. Se kuluu koko ajan – hiekanjyvä hiekanjyvältä omassa tiimalasissaan. Tosin uuttakin pukkaa. Kunnes jonkun sydämenlyönnin jälkeen ei enää pukkaakaan.

Jäsennämme aikaamme kalenteriksi kutsutun hallintavälineen avulla. Mutta onko oikeasti kyse hallinnasta vai sittenkin pelin menettämisestä? Harmillisen usein omassa kalenterissani mellastaa aikasyöppö nimeltä työ. Se ohittaa kaikki juoksut ja hypyt. Tähän etuajo-oikeuteen toki vaikuttaa se, että työ-merkitty aika on maksullista aikaa. Kling-kling, sanoo pankkitilini, kun kalenteri on tarpeeksi täynnä. Mutta voiko rahalla korvata kaiken? Voiko rahalla hyvittää lapsen tanssikoulun kevätnäytöksen, johon et tänäkään vuonna ehtinyt?

Omassa tiimalasissani on hiekkaa valunut jo sen verran paksusti, että olen päättänyt, etten enää anna stressin repiä tuntejani. Osaan työni, hallitsen ympäristöni. Minun yötuntejani kuluttavat vain suloiset unoset.

Olen opetellut suhtautumaan zeniläisesti hukkahetkiin, joille en voi mitään. Tyhjiä tunteja lentokentällä, ruuhkaan jääneitä busseja ja jonkin universaalin kirouksen takia hidastelevia junia. En välitä, uppoudun maisemaan, nautin pakollisesta virikepaastosta. Aummmm.

Mutta miten kääriä aikaa lahjapakettiin? En edes pystynyt toimittamaan lahjaa henkilökohtaisesti perille – tarjoamaan omaa aikaani. Päädyin lahjoittamaan viisasta ja tunteikasta aikaa digitaalisessa muodossa. Kun valitsemani dvd-levyt käynnistyvät, niistä purkautuu kaunis tarina, tunteita stimuloivaa musiikkia, koskettavia ihmiskohtaloita. Elokuvan taikaa! Kaikesta tästä ystäväni saa ihan oman puolitoistatuntisen itselleen – minulta.