Kaupungin kokoinen aikakone

Jos olisin tiennyt, että tarvitsen edustuskuvaa Vaasasta, olisin seisonut lähempänä krumeluuria kaivonkantta.

Tämä paikka! Ja tämä! Samalla tavoin aurinko häikäisi tämän talon kulmalla liki kolme vuosikymmentä sitten. Samalla lailla ihmiset kiiruhtivat aamuvuoroon, rekat satamaan ja linnut etelään. Näiltä nurkilta on ankea matkustajakoti päätynyt tonttimaaksi.  

Ero iloisen Itä-Suomen kaahottavien karjalaisten ja Merenkurkun helmen, Suomen aurinkoisimman kaupungin välillä oli 90-luvun alussa välimatkaansa (500 km) suurempi. Eihän Etelä-Karjalakaan niin köyhä ollut, eikä Vaasa niin vauras. Työväenliike oli vahva Suomineidon kummallakin laidalla. Samalla tavoin lama söisi niitä kumpaakin ihan pian.

Ruotsinkielinen 28 prosentin kielienemmistö toki vahvisti kulttuurisokkia – minähän olin se, joka ei koskaan tulisi tarvitsemaan ruotsia missään. Vaasan jäljiltä jopa tuulinen Tornio oli kuin olisi kotiinsa tullut.

Mutta ilman vahvaa tunnetta ei olisi syntynyt vahvaa sidettä. Olin 20 vuoden vaikutuksille alttiissa iässä, ja elin oman elämäni käännekohtaa. Teinivuodet olivat takana, nyt oli vihdoin mahdollista piirtää oma karttansa! Koko maailma oli avoin vallattavaksi – ja se vasta oli pelottavaa.

Vuosi Vaasassa oli täysin erilainen kuin yksikään ennen sitä. Riippumattomuudesta seurasi yksinäisyys. Valinnanvapaudesta huoli ja murhe. Aikuiseksi en itseäni kuvitellut, en todellakaan. Toimeentulo ei muistaakseni tuottanut ongelmia, olinhan hyväpalkkaisissa toimittajaharjoittelijan töissä. Sain rahaa säästöön tulevia opiskeluita varten. 19 neliön kotini sijaitsi viehättävässä 50-luvulla rakennetussa talossa keskellä kaupunkia, meren ja eurooppakoodein merkityn valtatien äärellä.

Milleniaaleille ei ole ongelma eikä mikään pitää yhteyttä maapallon toiselle puolen. Kun 90-luvulla kaveri tuli kylään Imatralta, kytistin kolme tuntia ikkunassa, koska matka-aika oli pitkä, puhelinta ei ollut, eikä alaovessa summeria. 

Vaasan vuoteen sisältyy maailmankuvaa mullistavia elämyksiä. Monet merkittävät elokuvat saivat ensikatselmuksensa vaasalaisen elokuvateatterin suojissa – kunhan ensin opettelin käymään leffassa yksin. Pakahduin kultakauden taiteilijoista Tikanojan taidekodissa ja haastattelin Ilkka Alankoa entisen pelastusarmeijan kirkon suojissa. Lyhyen (2 min 15 sek.) hetken ajan löysin sisäisen sosialidemokraattini, kun olin jutunteossa demarinaisten tilaisuudessa, ja lopuksi laulettiin yhteislauluna Ystävänlaulu.

Voi kun pystyisin säilyttämään nuoruuden herkkyyden vielä 2080-luvulla!

Käyskentelin tänä aamuna tutuilla bulevardeilla – sitähän ne ovat. Missä muualla on tilaa säilyttää veneitä keskellä kaupunkia? Toki tunnen puistikoiden ja palokujien taustan. Sitä en muista, kuinka moneen kertaan Vaasa ehti palaa ennen keisarillisen avaraa arkkitehtuuriaan.

Vaikka minulla ei olisi tiukkaa tunnesidettä Vaasan kaupunkimiljööseen, rakastuisin sen arkkitehtuuriin. Vaasassa on ollut varaa ja halua säästää ja huoltaa vanhoja rakennuksia. Toki uuttakin pykätään vanhojen kaunotarten keskelle. Eri vuosikymmenet muodostavat upean kattauksen keskenään.

Toivon, että myös oma jälkikasvuni löytää oman Vaasansa. Paikan, johon haluaa palata aina uudelleen, ja joka tuntuu omalta vielä vuosikymmenten jälkeen. Paikan, joka palauttaa mieleen kaikki hyvät ja huonot tunteet, saa sykkeen kohoamaan tuttuudesta, ihon kananlihalle muistoista. Voisiko se olla virtuaalinen paikka, pelitila tai saitti?

Miksi ihmeessä juuri Vaasa tekee minusta herkän ja haavoittuvaisen, lauhkean ja lyyrisen? Olen asunut ja elänyt monella eri paikkakunnalla. Viihtynyt ja ollut onnellinen. Ystävystynyt ja kasvattanut lapsia. Kulkenut luonnossa kaiken kauneutta ihastellen, eksyillyt kivikaupungin kaduilla, tapellut nakkikioskijonossa, palellut bussipysäkillä, peruuttanut aitaan, tanssinut torilla vaaleanpunaisessa illassa.

Taitavinkaan arkkitehti tai muurari, maantieteilijä tai psykologi ei osaa taikoa sitä kullanhohtoista tunnelmaa, jonka tämän kaupungin kadut tuottavat askel askeleelta, kortteli korttelilta. Ei edes toimittaja tai valokuvaaja. Ehkä fakiiri tai hypnotisoija? Kaikkein huonoiten pystyisin siihen itse, tieten tahtoen unelmia analysoiden. Ei tunteita voi pakottaa, sanoivat terapeutit ja senssiohjelmien asiantuntijat mitä tahansa.

Sillä tästä kadunkulmasta minä näen unia.