Välitilinpäätös

Aluksi blogini oli muualla julkaistujen kolumnieni varasto. Sieltä kuka tahansa saattoi milloin tahansa kaivaa esiin nokkeluudet, joita olin suurella hartaudella hinkannut milloin minkäkin otsikon alle. Sulassa sovussa Kissanhuoltaja-blogista löytyivät niin prinsessapäiväkirjat kuin hiekkalaatikon reunalla syksyn omenasatoa korjailevan perheenäidin mietelmätkin. Ja – herranen aika – pari kunnallispoliittista horinaakin.

Sitten koitti kesä 2011. Jokakesäisen lukuhaasteen sijaan määräsin itselleni kirjoitushaasteen. Päätin, että kesäloman ajan tekstiä on synnyttävä (muistaakseni) kolmen tekstin viikkovauhtia. Kirjoittaminen sujui pääasiassa hyvin. Blogilla ei ollut sen kummempaa yläotsikkoa. Tai oli: kaikki, mitä päähäni pälkähti. Joukossa oli välillä jopa asiaakin, joten sekös harmitti, kun suosituimmaksi tekstiksi nousi huikea fiktiivinen Mätäkuun juttu.

Kolmen vuoden mittaiseksi venähtäneen lomatehtävän myötä osasin kertoa vetämissäni blogikoulutuksissa, että blogeissa täytyy olla joku punainen lanka. Edes kaverit eivät jaksa seurata blogia, joka hyppelee sinne tänne kirjoittajansa ajatuksenvirran mukana. Ajatusta vahvisti Brysselin reissuni, jonka ajan blogin kävijämäärät huitelivat ihan omissa sfääreissään, vaikka julkaisin tekstit (tai ainakin suurimman osan niistä) myös työnantajani nettisivuilla otsikon Brysselin väriset lasit alla.

Loma loppui aikanaan, mutta kirjoittaminen siis ei. Syksyn tullen hioin tarkensin hieman tehtävänantoa, ja tekstien määrän sijaan keskityin laatuun. Muutama selkeästi paikkobloggaus hävetti niin kovin, että arvelin, etteivät lukijat pahastu, vaikka tahti vähän hiljenisikin.

Niin lukijat. Lukijoiden takia lopetin kirjoittamisen.

Kun siirryin vuodeksi Lappeenrantaan töihin, olin vahvasti sitä mieltä, että jos Euroopan pääkaupungista pystyy bloggaamaan, pitää pystyä Etelä-Karjalan helmestäkin. Olisihan siitä pystynytkin, jos kirjoittajalla ei olisi iskenyt ahdistus ja jumi. Olen kirjoittaessani varonut, etten jaa liikaa omaa sisintä, todellista minääni kaikelle maailmalle. Pieni sarkasmin verho on aina suojannut sielun syvintä sopukkaa. Joskus loppuvuodesta 2013 se verho ei enää tuntunut tarpeeksi peittävältä.

Olin kehittänyt taidon kirjoittaa tasalaatuisia 2 000 merkin pätkiä (joskus tosin mopo vähän karkasi), ja sitten päätin luopua siitä taidosta. Samaan ajankohtaan liittyi muutakin luopumista, ja se tuntui yllättävän hyvältä. Kevyeltä.

Ja nyt sitten seison tässä sähköisen kirjoituspöytäni ääressä tilittämässä menneitä ja tunnustamassa, että olen kaivannut kirjoittamista. Olen kaivannut elämääni jotain, missä on ripaus luovuutta. Kaivannut mahdollisuutta selittää someen heitettyjä sutkauksia. Haluan olla taas oma itseni. Erästä nuorta sanataitajaa lainatakseni: Tässä mä seison kaipausta rinnassa.