Ilves vai Tappara?

Kun muuttaa Tampereelle, on kaikista tärkein asia päättää, kannattaako Ilvestä vai Tapparaa. Muitakin vastapareja Pirkanmaalta toki löytyy, mutta tämä lätkäjoukkuejuttu on ehdottomasti se merkittävin.

Oikeastaan olen iloinen, että lähes jokainen alkuasukas tiedustelee lätkäkantaani, sillä imagoni ei ainakaan omasta mielestäni hengi ulospäin suurta penkkiurheiluhulluutta, ennemminkin päinvastoin. Lätkäentuistit ovat kuitenkin oikeilla jäljillä. Olen monimutkaisen kasvu- ja heijasteprosessin seurauksena kehittynyt keskiverroksi joukkueurheilulajien seuraajaksi.

Eräs ystäväni muistuttaa aina sopivan paikan tullen, miten poikalapsen synnytettyäni uhosin, että katkaisen hänen jalkansa, jos lapsiparka yrittää aloittaa jalkapalloharrastuksen. En itse muista tapahtunutta, mutta kuulostaa ihan minulta. Poikalapsi tietenkin aloitti jalkapalloilun heti, kun jaloilleen pääsi ja osoitti siinä lahjakkuutta, joka hämmensi ainakin hänen lahjattomat vanhempansa. Sitten palloon tarttui myös tyttölapsi, ja yhtäkkiä eräs jalkapallovihaaja huomasi viettävänsä kaiken vapaa-aikansa kentän laidalla – ja loput kotona leipomassa turnauksiin. Tyttölapsi sentään kyllästyi pallon perässä juoksemiseen melko nopeasti, enkä voinut siitä häntä hirveästi syytellä, koska minustakin puolapuilla kiipeily on paljon kivempaa.

Viime kesänä seurasinkin sitten jo sujuvasti jalkapallon MM-kisoja Mostarin torilla yhdessä perheeni ja 10 000 bosnialaisen kanssa. Ymmärrän palloilun säännöistä juuri sen verran, että se voittaa, joka tekee eniten maaleja (paitsi jos maalit hylätään), mutta se ei olennaisesti haittaa oman suosikin valitsemista ja kannustamista. Tärkeintä on se yhteishenki, jännitys ja riemu, joka ottaa valtaansa koko ihmisjoukon.

Kumman siis valitsin, tupsukorvat vai muinaissatakuntalaisen lyömäaseen? En tietenkään kumpaakaan. Regressoiduin vuoden mittaisella Lappeenrannan komennuksella niin voimakkaasti lapsuusmaisemiini, tarkemmin sanottuna Kisapuiston jäähalliin, että sydämeni on ikuisesti sputnikin muotoinen.