Naapurilähiö
Luin lehdestä suomalaisesta blogin, eli nettipäiväkirjan kirjoittajasta, jonka naapurit haastoivat oikeuteen hänen kirjoittamiensa naapuriyhteisön elämää koskevien näkemysten takia. Lopulta miespolo sulki koko blogin, koska tunsi kielenkantansa niin pahoin kahlituiksi.
Minulla ei onneksi ole samanlaista pelkoa, sillä naapurini ovat todistettavasti lukutaidottomia. Miksi muuten he jättäisivät järjestelmällisesti noudattamatta kaikkia pysäköintiin ja yhteisten tilojen käyttöön liittyviä sääntöjä? Ilmeisesti samaisilta naapureilta puuttuu myös yksinkertaistenkin symbolien tulkintataito, sillä esimerkiksi jätteiden lajittelu erivärisiin astioihin näyttää olevan heille kovin vaikeaa.
Kaiken muun vielä sulattaisin, mutta nämä hävyttömät eivät edes tervehdi, kun heihin väistämättä törmää porraskäytävässä. Koko porukka on yhtä väistelevää katsetta vanhemmista aina perheen pissikseen ja hänen mustasilmäisiin kavereihinsa saakka. Jopa toisena naapurina asuva alkoholistipariskunta moikkaa iloisesti aina mäyräkoiraa ulkoiluttaessaan.
***
Yhtenä kauniina päivänä nämä lukutaidottomat hankkivat lemmikin. Herttainen puudeli (rotu vaihdettu eläimen yksityisyyden suojaamiseksi) osoittautui todella rasittavaksi räksyttäjäksi. En ollut asiasta varsinaisesti yllättynyt.
Aina kun joku liikkuu käytävässä, valpastuu vahtikoira ja päästää ilmoille parin minuutin haukun. Usein rähäkkään riittää, että käyn omassa eteisessäni kääntymässä. Tai aion käydä.
Koko syksyn mittaisen sitkeän itsetutkiskelun jälkeen olen onnistunut kääntämään hurtan aiheuttaman meluhaitan positiiviseksi asiaksi. On oikeastaan aika kodikasta, kun joku huomioi olemassaoloni. Enää eivät yksin luottokunnan tervehdykset ole toivottamassa minua tervetulleiksi, kun saavun kotiin uuvuttavan työpäivän jälkeen. Naapurin koira on pesutuvan kaltainen vastikkeeton lisämukavuus, jota minun ei tarvitse edes ulkoiluttaa.
Vielä kun karvaturri oppisi olemaan heräämättä lehdenjakajan tuloon pikkutunneilla. Tavallaan se on minun kostoni koko muulle naapurustolle, sillä olen ainoa, jolle lehteä tarvitsee toimittaa meidän rapussa.
***
Tässä vaiheessa naapurikyttäys-raporttia täytyy muistuttaa, että kyseessä ei ole mikään pahamaineinen kunnan vuokratalo. Rakennusta voi vain vaivoin kutsua kerrostaloksi, ennemminkin se on kovan rahan osakehuoneistoista koostuva villa, joka sijoittuu keskeiselle paikalle maalaistaajamaan. Näissä piireissä kaikkein pahinta naapureiden välistä kiusantekoa suoritetaankin taloyhtiön kokouksissa.
On aika yllättävää havaita, että arkipäiväisessä yhteiselossa minua ei kaikkein eniten piinaa se talon heikoin lenkki, satunnaista liekkimajaa ylläpitävä alkkisnaapuri, vaan ihan tavallinen suomalaisperhe, joka ei osaa huomioida muita. Ikuiseksi mysteeriksi taitaa jäädä, saavatko he asiasta tyydytystä, vai onko kyse silkasta välinpitämättömyydestä.
Siihen saakka kiihdytän itseni apinanraivoon aina kun nurmikolle on pysäköity tai biojäteastiassa on muovikanistereita. En ole vielä liittynyt kerrostalokyttääjien yhdistyksen, vaikka ilmeisesti syytä olisi.
Minulla ei onneksi ole samanlaista pelkoa, sillä naapurini ovat todistettavasti lukutaidottomia. Miksi muuten he jättäisivät järjestelmällisesti noudattamatta kaikkia pysäköintiin ja yhteisten tilojen käyttöön liittyviä sääntöjä? Ilmeisesti samaisilta naapureilta puuttuu myös yksinkertaistenkin symbolien tulkintataito, sillä esimerkiksi jätteiden lajittelu erivärisiin astioihin näyttää olevan heille kovin vaikeaa.
Kaiken muun vielä sulattaisin, mutta nämä hävyttömät eivät edes tervehdi, kun heihin väistämättä törmää porraskäytävässä. Koko porukka on yhtä väistelevää katsetta vanhemmista aina perheen pissikseen ja hänen mustasilmäisiin kavereihinsa saakka. Jopa toisena naapurina asuva alkoholistipariskunta moikkaa iloisesti aina mäyräkoiraa ulkoiluttaessaan.
***
Yhtenä kauniina päivänä nämä lukutaidottomat hankkivat lemmikin. Herttainen puudeli (rotu vaihdettu eläimen yksityisyyden suojaamiseksi) osoittautui todella rasittavaksi räksyttäjäksi. En ollut asiasta varsinaisesti yllättynyt.
Aina kun joku liikkuu käytävässä, valpastuu vahtikoira ja päästää ilmoille parin minuutin haukun. Usein rähäkkään riittää, että käyn omassa eteisessäni kääntymässä. Tai aion käydä.
Koko syksyn mittaisen sitkeän itsetutkiskelun jälkeen olen onnistunut kääntämään hurtan aiheuttaman meluhaitan positiiviseksi asiaksi. On oikeastaan aika kodikasta, kun joku huomioi olemassaoloni. Enää eivät yksin luottokunnan tervehdykset ole toivottamassa minua tervetulleiksi, kun saavun kotiin uuvuttavan työpäivän jälkeen. Naapurin koira on pesutuvan kaltainen vastikkeeton lisämukavuus, jota minun ei tarvitse edes ulkoiluttaa.
Vielä kun karvaturri oppisi olemaan heräämättä lehdenjakajan tuloon pikkutunneilla. Tavallaan se on minun kostoni koko muulle naapurustolle, sillä olen ainoa, jolle lehteä tarvitsee toimittaa meidän rapussa.
***
Tässä vaiheessa naapurikyttäys-raporttia täytyy muistuttaa, että kyseessä ei ole mikään pahamaineinen kunnan vuokratalo. Rakennusta voi vain vaivoin kutsua kerrostaloksi, ennemminkin se on kovan rahan osakehuoneistoista koostuva villa, joka sijoittuu keskeiselle paikalle maalaistaajamaan. Näissä piireissä kaikkein pahinta naapureiden välistä kiusantekoa suoritetaankin taloyhtiön kokouksissa.
On aika yllättävää havaita, että arkipäiväisessä yhteiselossa minua ei kaikkein eniten piinaa se talon heikoin lenkki, satunnaista liekkimajaa ylläpitävä alkkisnaapuri, vaan ihan tavallinen suomalaisperhe, joka ei osaa huomioida muita. Ikuiseksi mysteeriksi taitaa jäädä, saavatko he asiasta tyydytystä, vai onko kyse silkasta välinpitämättömyydestä.
Siihen saakka kiihdytän itseni apinanraivoon aina kun nurmikolle on pysäköity tai biojäteastiassa on muovikanistereita. En ole vielä liittynyt kerrostalokyttääjien yhdistyksen, vaikka ilmeisesti syytä olisi.
Kommentit