C’est le Mäntysuopa
Kesäinen matonpesureissu muuttui miss märkä t-paita -kisaksi, kun räväkkä kesäsade yllätti minut ja muut pyykkimuijat. Suomalainen sisu oli kuitenkin kunniassaan, sillä juuriharjojen liike ei juuri hiljentynyt pisaroinnin paksutessa, ennemminkin päinvastoin. Vaikka naiset eivät voi koskaan saavuttaa samanlaista yhteishenkeä kuin puolijoukkueteltoissa karaistut miehet, tunsin suurta hetkellistä yhteisöllisyyttä näiden tuntemattomien matonkuuraajien kanssa. Aikanaan sadekin loppui, mutta lupauksista huolimatta kesä ei kuivannut, mitä kasteli. Kuuron aikana työn alla ollut valkoinen villamattokin jäi sen verran huonolle huuhtelulle, että se piti pestä myöhemmin uudelleen lasten vannassa.
***
Ennen vanhaan, silloin kun miehet olivat rautaa ja televisiossa kaksi kanavaa, pestiin matot järvessä. Nyt se on vesistöjä rehevöittävistä syistä kielletty, ja meidän on tyytyminen kuivan maan pesupaikkoihin. Mihin katosi se tietoiskujen puhuva hauki, joka puolusti Mäntysuopaa? Vai viittasiko lipevä kala kenties kommenteillaan männynraikkaan pesuaineen vaaroihin?
Vanhan ajan matonpesupaikoissa oli jotain maagista. Mattolaiturit kelluivat ponttoonien varassa ja niihin kuljettiin kiikkerää lankunpätkää pitkin. Laitureille oli tietysti lapsilta pääsy ankarasti kielletty. Parasta matonpesupaikoilla olivat ne vanhat peltitynnyrit, joihin mammat itsensä survoivat. Koska tynnyrit ja samalla matonpesijöiden alavartalot olivat vedenpinnan alapuolella, muodostivat ne lapsen mielikuvituksessa eräänlaisen alkeellisen sukellusveneen. Joka reissulla ainakin pari tynnyriä oli niin täynnä vettä, että niitä ei voinut käyttää. Myös kokonaan pohjattomien tynnyrien mahdollisuus puhutti kakarajengiä.
Matonpesu oli riskihommaa muutenkin kuin lähistön kalakantojen ja tynnyriin juuttumisten näkökulmasta. Järviveden kauttaaltaan kyllästämät matot olivat niin painavia, että hieman heiveröisemmästä otteesta ne saattoivat lipsahtaa ja kadota ikuisiksi ajoiksi järvenpohjaan. Kylillä tosin kiersi tarinoita naapurin yritteliäistä pojista, jotka kävivät onkimassa niitä sieltä ylös ja myymässä kovaan hintaan entisille omistajilleen.
Olen kuullut juttuja, että myös merenrannoilla olisi joku pessyt mattoja samanlaisissa pömpeleissä, mutta ei kai nyt sentään kukaan merivedessä.
Matonpesun ilot pysyivät minulle hämärinä lapsuudenmuistoina ihan viime vuosiin saakka, sillä äiti on opettanut, että mattojen peseminen ja tamppaus ovat miesten hommia. Tämän saman pajunköyden syötin hyvällä menestyksellä myös aviomiehelleni. Jossakin vaiheessa elon ruusuista tietä tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että mattojen huoltotoimet tulee suoritettua ripeämmin, kun teen ne itse.
***
Jos pitäisi valita suomalaiskansallinen tuoksu, mäntysuovan marinoimat matot olisivat taatusti kärkisijoilla. Pulloon pantuna ja maailmalle rahdattuna Eau de Mäntysuopa pesee mennen tullen vastaleikatun ruohon, saunanlauteille unohtuneen hikisen koivuvastan sekä olohuoneen nurkassa nuokkuvan joulukuusen.
***
Ennen vanhaan, silloin kun miehet olivat rautaa ja televisiossa kaksi kanavaa, pestiin matot järvessä. Nyt se on vesistöjä rehevöittävistä syistä kielletty, ja meidän on tyytyminen kuivan maan pesupaikkoihin. Mihin katosi se tietoiskujen puhuva hauki, joka puolusti Mäntysuopaa? Vai viittasiko lipevä kala kenties kommenteillaan männynraikkaan pesuaineen vaaroihin?
Vanhan ajan matonpesupaikoissa oli jotain maagista. Mattolaiturit kelluivat ponttoonien varassa ja niihin kuljettiin kiikkerää lankunpätkää pitkin. Laitureille oli tietysti lapsilta pääsy ankarasti kielletty. Parasta matonpesupaikoilla olivat ne vanhat peltitynnyrit, joihin mammat itsensä survoivat. Koska tynnyrit ja samalla matonpesijöiden alavartalot olivat vedenpinnan alapuolella, muodostivat ne lapsen mielikuvituksessa eräänlaisen alkeellisen sukellusveneen. Joka reissulla ainakin pari tynnyriä oli niin täynnä vettä, että niitä ei voinut käyttää. Myös kokonaan pohjattomien tynnyrien mahdollisuus puhutti kakarajengiä.
Matonpesu oli riskihommaa muutenkin kuin lähistön kalakantojen ja tynnyriin juuttumisten näkökulmasta. Järviveden kauttaaltaan kyllästämät matot olivat niin painavia, että hieman heiveröisemmästä otteesta ne saattoivat lipsahtaa ja kadota ikuisiksi ajoiksi järvenpohjaan. Kylillä tosin kiersi tarinoita naapurin yritteliäistä pojista, jotka kävivät onkimassa niitä sieltä ylös ja myymässä kovaan hintaan entisille omistajilleen.
Olen kuullut juttuja, että myös merenrannoilla olisi joku pessyt mattoja samanlaisissa pömpeleissä, mutta ei kai nyt sentään kukaan merivedessä.
Matonpesun ilot pysyivät minulle hämärinä lapsuudenmuistoina ihan viime vuosiin saakka, sillä äiti on opettanut, että mattojen peseminen ja tamppaus ovat miesten hommia. Tämän saman pajunköyden syötin hyvällä menestyksellä myös aviomiehelleni. Jossakin vaiheessa elon ruusuista tietä tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että mattojen huoltotoimet tulee suoritettua ripeämmin, kun teen ne itse.
***
Jos pitäisi valita suomalaiskansallinen tuoksu, mäntysuovan marinoimat matot olisivat taatusti kärkisijoilla. Pulloon pantuna ja maailmalle rahdattuna Eau de Mäntysuopa pesee mennen tullen vastaleikatun ruohon, saunanlauteille unohtuneen hikisen koivuvastan sekä olohuoneen nurkassa nuokkuvan joulukuusen.
Kommentit