Miehellä on aina isompi
Ehdin elää pitkälle yli kolmekymppiseksi kuvitellen, että meillä vallitsee pohjoismainen tasa-arvoihanne. Raaka, patriarkaalinen totuus iski päin naamaa, kun hankin elämäni ensimmäisen oman auton.
Olihan minulla autoja ollut ennenkin, ja kortinkin sain tismalleen sinä päivänä, kun täytin ne kaihotut 18 vuotta. Mutta en varsinaisesti laske omaksi autokseni sitä entisen poikaystäväni Toyota Carinaa, joka siirrettiin minun nimiini, koska poikiksella oli hankaluuksia ulosottomiehen kanssa. Myöskään perheen yhteistä Volkswagenia, joka hankittiin vuosikymmen myöhemmin, kun työ- ja mummolamatkat eivät enää taittuneet julkisilla, en voinut omia itselleni. Etenkin kun autoliikkeen myyjä merkitsi pyynnöistä huolimatta auton omistajaksi vain mieheni.
Jännitin autoliikkeisiin menoa, sillä epäilytti astua tyystin vieraalle maaperälle. Käytännössä tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin pelännyt. Autoliikkeissä saa kyllä palvelua sukupuoleen katsomatta, kerran osui kohdalle jopa naismyyjä. Ihan valmistautumatta liikkeelle ei kuitenkaan kannata lähteä, sillä myyjänpenteleet haluavat tietää, minkälaista menopeliä asiakas on vailla.
Ainoa poikkeus tasa-arvoiseen palvelutarjontaan oli viikonlopun autonäyttely, josta laajasti mediassa messuttiin. Otin tuekseni mukaan ekaluokkalaisen, ja marssimme kiiltävien autojen ja painuneen kahvin täyteiseen autohalliin. Yksikään myyjä ei tullut häiritsemään pitkopullankänttyä järsivää äiti–lapsi-paria anovista katsekontaktiyrityksistä huolimatta. Päädyimme leikkinurkkaukseen, jossa oli lapsille liian pieni liukumäki ja naisille seiskapäivää-lehtiä. Autonmyyjä-äijät haluavat ilmeisesti lukea viimeisimmät juorut, joten he tilaavat seiskaa naisnurkkaukseen.
Netistä selailemalla löysin pari eri automallia, jotka vastasivat haaveitani ja maksukykyäni. Toinen oli virtaviivainen urheiluautohko, toinen järeä ylempien toimihenkilöiden suosima äijäauto. Kummassakin oli sen verran iso kone, etten jäisi moottoritiellä jalkoihin – eli renkaisiin.
Ennen ostopäätöstä kysyin mielipidettä muutamalta mieheltä. Vastaus oli selkeä: Riittää sinulle pienempikin auto. Ei kannata hukata rahojaan sellaiseen menopeliin. Miten olisi joku kätevä farmari?
Viimeinen niitti oli, kun mies, joka huoltaa autoni, ilmoitti, että hän ei sitten korjaisi sitä urheiluautohkoa, jos sellaisen hankkisin. Tässä täytyy olla kyse puhtaasti sukupuolten välisestä valtataistelusta automaailmassa, sillä mies ei edes ole omani, vaan saan häneltä palveluita maksua vastaan. Naisella ei siis kerta kaikkiaan saa olla mageeta aitoa. Ei ainakaan sellaista, jossa on iso kone – siis isompi kuin miehillä keskimäärin.
Kuinkas sitten kävikään? Minulla on pieni, järkevä farmari, jota maksullinen mies huoltaa hymysuin. Itken tuskankyyneleitä aina, kun urheiluautohkot ja äijäautot ajavat ohitseni moottoritiellä.
Olihan minulla autoja ollut ennenkin, ja kortinkin sain tismalleen sinä päivänä, kun täytin ne kaihotut 18 vuotta. Mutta en varsinaisesti laske omaksi autokseni sitä entisen poikaystäväni Toyota Carinaa, joka siirrettiin minun nimiini, koska poikiksella oli hankaluuksia ulosottomiehen kanssa. Myöskään perheen yhteistä Volkswagenia, joka hankittiin vuosikymmen myöhemmin, kun työ- ja mummolamatkat eivät enää taittuneet julkisilla, en voinut omia itselleni. Etenkin kun autoliikkeen myyjä merkitsi pyynnöistä huolimatta auton omistajaksi vain mieheni.
Jännitin autoliikkeisiin menoa, sillä epäilytti astua tyystin vieraalle maaperälle. Käytännössä tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin pelännyt. Autoliikkeissä saa kyllä palvelua sukupuoleen katsomatta, kerran osui kohdalle jopa naismyyjä. Ihan valmistautumatta liikkeelle ei kuitenkaan kannata lähteä, sillä myyjänpenteleet haluavat tietää, minkälaista menopeliä asiakas on vailla.
Ainoa poikkeus tasa-arvoiseen palvelutarjontaan oli viikonlopun autonäyttely, josta laajasti mediassa messuttiin. Otin tuekseni mukaan ekaluokkalaisen, ja marssimme kiiltävien autojen ja painuneen kahvin täyteiseen autohalliin. Yksikään myyjä ei tullut häiritsemään pitkopullankänttyä järsivää äiti–lapsi-paria anovista katsekontaktiyrityksistä huolimatta. Päädyimme leikkinurkkaukseen, jossa oli lapsille liian pieni liukumäki ja naisille seiskapäivää-lehtiä. Autonmyyjä-äijät haluavat ilmeisesti lukea viimeisimmät juorut, joten he tilaavat seiskaa naisnurkkaukseen.
Netistä selailemalla löysin pari eri automallia, jotka vastasivat haaveitani ja maksukykyäni. Toinen oli virtaviivainen urheiluautohko, toinen järeä ylempien toimihenkilöiden suosima äijäauto. Kummassakin oli sen verran iso kone, etten jäisi moottoritiellä jalkoihin – eli renkaisiin.
Ennen ostopäätöstä kysyin mielipidettä muutamalta mieheltä. Vastaus oli selkeä: Riittää sinulle pienempikin auto. Ei kannata hukata rahojaan sellaiseen menopeliin. Miten olisi joku kätevä farmari?
Viimeinen niitti oli, kun mies, joka huoltaa autoni, ilmoitti, että hän ei sitten korjaisi sitä urheiluautohkoa, jos sellaisen hankkisin. Tässä täytyy olla kyse puhtaasti sukupuolten välisestä valtataistelusta automaailmassa, sillä mies ei edes ole omani, vaan saan häneltä palveluita maksua vastaan. Naisella ei siis kerta kaikkiaan saa olla mageeta aitoa. Ei ainakaan sellaista, jossa on iso kone – siis isompi kuin miehillä keskimäärin.
Kuinkas sitten kävikään? Minulla on pieni, järkevä farmari, jota maksullinen mies huoltaa hymysuin. Itken tuskankyyneleitä aina, kun urheiluautohkot ja äijäautot ajavat ohitseni moottoritiellä.
Kommentit