Yhden kuvan tarina vaatii ainakin tuhat sanaa

Huono karma jatkuu aina vaan: En saa sijoitettua kuvaa sivun alalaitaan, kuten olisin halunnut.

En pitänyt viime vuonna hääblogia, vaikka pikkusiskoni sitä ehdottikin kihlausuutisen kuultuaan. Näin jälkikäteen haluan sittenkin kertoa ainakin yhden tarinan rakkauden kesästä 2017 ja ihmeestä, joka elokuussa tapahtui.

Meillä oli monta juhlaa, ja hääperinteet – niiltä osin kuin niitä noudatettiin – jaettiin eri juhliin: hääkakku Tampereella, häävalssi Kuopiossa. Hääpotretti oli tarkoitus ottaa ensimmäisissä juhlissa Lappeenrannassa vihkimisen yhteydessä. Mutta suunnitelmat menivät uusiksi, ja pienen hermoromahtelun jälkeen päätimme, että antaa kivan säväyksen, kun The Kuva on oman jälkikasvun ottama.

Kun ilmat lämpenivät, myös suunnitelmat kirkastuivat. Halusimme viimeisiin juhliin ammattikuvaajan, jotta saisimme muistot talteen juhlien rakentamisesta ja ihanasta vierasjoukostamme sekä potretin meille rakkaassa ympäristössä.

Olen pahin mahdollinen asiakas kuvaajalle. Tiedän hyvin tarkkaan, millaisia kuvien täytyy olla ja erityisesti sen, millaisia niiden ei pidä olla. Hääkuva on kuvauksen kuninkuuslaji, kuvienkuva, Master of The Universe. Ihmiselon tärkein kuva!

Ei ole pahitteeksi, että morsian näyttää hoikalta ja kukat ovat oikeassa kulmassa, mutta tärkeintä on yhteys hääparin kesken. Niitä yhteyksiä olen tarkkaillut hääkuvista aina muutenkin, ja luuppini tarkentui erityisen kriittiseksi viime kesänä, kun oli ns. oma lehmä ojassa.

Tietysti hymyillään ja katsotaan kameraan. Pitäisikö katsoa tulevaisuuteen? Toisiinsa? Saako koskettaa? Jos koskettaa, millainen ote näyttää hyvältä – kukapa haluaisi vanginvartijahenkeä kuvaansa. Syntyykö yhteys ilman kosketusta? Entä mitä on taustalla? Ettei vaan ole toisen kasvot varjossa! Onko valo liian tasainen? Kehonkieli! Ryhti, muistakaa ryhti! Värikoodia ei ole edes mainittu. Näyttääkö kuva edes hääkuvalta?

Kaikkien yksityiskohtien on oltava kunnossa, ja niiden lisäksi kuvasta täytyy välittyä tunne pariskunnan välillä. Rakkaus! Riemu! Lämpö! Kunnioitus olisi ehkä vähän kipeä, himo epäsovelias.

Kuvaaja ei siis voinut olla kuka tahansa kuvaaja keltaisilta sivuilta. Onneksi Armaani ekstyökaveri ja minullekin tuttu Sarri suostui ajelemaan juhliin tiettömien teiden päähän ja pelastamaan meidät.

Tässä vaiheessa varsinaiset ongelmat vasta alkoivat.

Yksi suurimmista päätöksistä, joita jouduin tekemään ennen häitä, oli päättää, minkä värinen tukka minulla on juhlissa. Koska juhlia oli monet, minusta oli hirveän hauska idea vaihtaa hiusväriä kesken hääjuhlaviikkojen. Oma ihana Eija-kampaajani vähän toppuutteli, että lopputulos ei ole ns. kirkossa kuulutettu. Etenin kuitenkin kaksivärisen suunnitelmani mukaan.

Kun pesin hiukset ensimmäistä kertaa värinvaihdon jälkeen, selvisi, että häästrategiani [tragediani] olikin kolmivärinen: tukka oli ihan järkyttävän värinen, ja tulisi myös olemaan sitä viimeisissä juhlissa ja Siinä Kuvassa.

Mitä muuta voi odottaa, kun laittaa vitivalkoisen päälle kirkuvan kuparin? Ensin se oli ihan peppipitkätossu, sitten siitä tuli sekalaisen sinipunertavanhaaleaneiminkääntutunvärinen. Onneksi häävalmistelut pitivät kiireisinä ja peilien välttely onnistui vaivatta.

Eija-kampaajani huolehti hiuskuontaloni kuntoon ensimmäisiin ja neljänsiin juhliin. Viimeisiä juhlia ja kuvaa ajatellen 400 km välimatka oli vähän liikaa. Olisi tietenkin ollut mahdollista, että kampaus olisi sementöity hiuslakalla ja olisin nukkunut niskatuen kanssa muutaman yön niiden neljänsien juhlien jälkeen. Mutta välissä oli neljä yötä, monta pölyistä tuntia juhlapaikkaa rakentaen ja väistämätön peseytymisen tarve edes jossain välissä.

Meikkaustakin haaveilin joka väliin, mutta aikataulu ei lopun kaiken antanut myöten. Etenkin kun olisi pitänyt olla tilaisuus myös koemeikkiin, sillä parempi oma meikki kuin pakkeli jonkun vieraan ihmisen käsissä.

Lopullisesti kauneuspalveluhaaveet kaatuivat, kun selvisi, että juhlapaikkamme on saarroksissa juhlapäivänä, koska sitä ympäröivillä teillä ajetaan jotain helvetin rallia. Tiet olisivat poikki aamukymmenestä iltapäivään ja vieraiden tuloon saakka. Toki harkitsin kampaajaa + meikkiä kukonlaulun aikaan ja sen päälle 50 km rallitaivalta, mutta se ei siinä vaiheessa tuntunut stressin arvoiselta urakalta. Päätin luoda siedettävän hääkampauksen ja -meikin ihan itse.

Kun saartoomme syylliset ralliäijät tulivat kiinnittämään kisapaikkamerkintöjä ja erehtyivät siinä sivussa soittamaan poskea, teki mieli sanoa, että eivät taida papparaiset nyt tietää, millaisten ihmiskunnan peruskysymysten kanssa ovat tekemisissä. Ja että valitus ely-keskukseen on yhden puhelun päässä.

Koko juhlapäivän paistoi aurinko. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut järkevää hoitaa kuvaus jo päivällä, kun kerran olimme saarroksissa. Mutta halusin olla villi ja vapaa, ja paklata naaman, laittaa tukan ja pukea juhlamekon (ja erityisesti kengät) vasta viime tinkaan. Haaveilin myös saunasta ja päikkäreistä ennen vieraiden tuloa.

Kun vieraat saapuivat, saapui myös sade. Kaiken muun hankaluuden lisäksi kosteus tuhosi tukkaan jollain lailla käkertämäni kampauksen tyystin. Tukkani oli kamalan värinen ja piikkisuora.

Sade sentään päättyi aikanaan. Mutta sitä seurasivat toisenlaiset luonnonvoimat: hyttyset. Kun ehdimme muulta häähyörinältämme ottamaan kuvia, järsi nilkkojani kymmenet ja taas kymmenet itikat. Tuhkarokkomainen punoitus jaloissa kesti kolmisen viikkoa.

Juhlamme pidettiin kesän päätteeksi elokuussa. Kuten kaikki suomalaiset tietävät, elokuun illat ovat jo sangen pimeitä, syksyä enteileviä. Jos taivas olisi ollut kirkas, valoa olisi kyllä riittänyt, mutta sankka pilvimatto oli armoton harmaudessaan. Sateen jälkeisiä auringonsäteitä saalistaessa meinasi viimeinenkin luonnonvalon pihahdus kaikota kasvoiltamme. Kuvaaminen muuttui kilpa-ajoksi pimeyttä vastaan.

Tietenkin mekkoni istui huonosti, Armaani rintakukat olivat rupsahtaneet, minulla oli kaulassa ihottumaa, kylmäkin alkoi tulla. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Sarrilla oli taito – ja meidät – hyppysissän, ja hän sai tallennettua kuviin sellaisen lämmön ja hehkun, jonka sinne halusimmekin. Siihen tarvittiin ammattitaitoa, eikä morsiamen nauttimasta viinilasillisestakaan haittaa ollut. Pohjimmiltaan olen kuitenkin varma, että mukana on myös taikuutta, sen verran maaginen lopputulos on.