Puolikuolleet eläimet

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Moni on jakanut sen tänään ja aiemminkin Minna Canthin päivänä. Oma suhtautumiseni tähän aforismiin (vai onko se toive, vaade!) liittyy siihen, missä yhteydessä siihen ensimmäistä kertaa törmäsin. 

Olin silloin nuori myös iältäni. Yhden huikean hienon ja yhteisöllisen sisäoppilaitosvuoden huipennukseksi keräsin kurssikavereilta muistoja ystävänikirjamaisesti kalenteriini. Sinne tämän puolikuolleen elämän väistelytoiveen kirjoitti juuri lukion päättänyt neitokainen. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin ikä, sillä hän kertoi ensiesittelyssä olevansa pumpulissa kasvanut länsisuomalainen, joka karsasti mm. karjalaisia (evakkotrauma jo kolmannessa polvessa).

Suhtautumiseni häneen ja Canth-lainaan oli melkolailla ylimielinen tyyliin, että elä perkele, älä vain haaveile siitä kaunokirjoitusvihkon sivuilla. Olin itse noudattanut tätä ohjetta ihan vain peppipitkätossumaisesti perstuntumalla, joten hurskastelu lähinnä huvitti.

Ehkä olin liian ankara. Ainakin Minnalle. Minkähän ikäisenä hän tämän kirjoitti? Oliko hänellä silloin jo kokemusta, miten herkästi nainen unohtaa elämisen perheen ja muiden velvotteiden vuoksi? Vai oliko hän vielä nuori idealisti, joka asetti päämääriä elämälleen?

Näin kypsällä iällä uskallan tunnustaa, että rakastan kaikkea pateettista. Miksen siis soisi sitä myös hetkelliselle tutulle liki kolmen vuosikymmenen taa?

Etenkin kun se vuosi, josta kalenteri värssyineen on muistona, synnytti vahvoja ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Sen ansiosta olen saanut elämääni paljon lämpöä, naurua ja jakamista, toki myös muutaman kyynelenkin.

Haistattakaamme pitkät puolikuolleelle elämälle!