Paapovan täti-ihmisen tunnustuksia

Samaan aikaan, kun maistelemme esikoisen 20-vuotissynttärikakkua ja hän pakkaa kamoja astuakseen armeijan harmaisiin, huomaan lehdessä jutun naisesta, joka alkoi miettiä elämän tarkoitusta, kun lapset olivat lentäneet pesästä. Osui ja upposi.

Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että tällä hetkellä elämäni keskeinen tarkoitus on nimenomaan tökkiä lapsukaisiani eteenpäin. Ruokkia, rahoittaa ja raivata tietä heidän edeltään. Olla olemassa siltä varalta, että tulee hädän hetki. Tarjota taimille jotain pysyvää, luotettavaa ja turvallista. Ehkä ripaus viisauttakin ovelasti kätkettynä.

Toki olen myös paapova ja ärsyttävä, enkä tietenkään ole niin sentimentaali, että väittäisin saavani hirveästi sisältöä elämääni siitä, että käärin jälkeläiseni pumpulipaaliin. Muistaakseni jossain vaiheessa runoilin, että elämäntarkoitus on minimoida läheisten kärsimys. Seison edelleen sen takana ainakin siihen saakka, että keksin jotain ylevämpää.

Toki suomalainen, luterilainen – mitä näitä määreitä nyt onkaan – asemoi itsensä työnsä kautta. Ainakin niin kauan kuin on työ, jonka kautta sementoida itsensä osaksi yhteiskunnan rattaita. Tunnistan itseni osaksi tätä nöyrää kansaa. Olen siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä työtä, jolla on merkitys. Varmasti löytäisin motivaation ja ilon pilkahduksia muistakin töistä, mutta todennäköisesti en olisi työhöni niin sitoutunut ja etsisin ahkerammin niitä kuuluisia uusia haasteita, jos työ ei vastaisi arvomaailmaani ja sitä ei tehtäisi toisten ihmisten hyvinvoinnin lisäämisen nimissä.

Elämäntarkoitus-artikkelin kirjoittanut nainen oli kouluttautunut minua pidemmälle ja muillakin mittareilla paremmin menestynyt. Oli julkaissut kirjojakin – asia, joka lienee jokaisen kirjoittajan enempi tai vähempi salainen haave. Lehtijuttu ei tarjonnut vastausta alkuperäiseen kysymykseen. Sen kierona tarkoituksena varmaan olikin viritellä lukijoita pohtimaan asiaa omalta kohdaltaan. Yhdelle se on luovuus, toiselle toisten auttaminen. Kolmas saa kiksit itsensä kehittämisestä, neljäs ulkoistaa asian ja luottaa korkeampiin voimiin.

Mielestäni minulla on oikeus hieman raakileisiin vastauksiin, elänhän nyt suurta murrosvaihetta nimenomaan lapsukaisten elämäntilanteisiin peilaten; toisella tämä kansalliseen turvallisuuskoulutukseen astuminen, toisella viimeinen koulukevät ja sen jälkeen onkin koko maailma avoin ja kaikki mahdollista. Onneksi olen varautunut tulevaan tyhjyyteen ja hankkinut bonuslapsia Lahdesta ynnä pari hassua kummi- ja sukulaislasta, joiden eloa voin seurata ja pikkuisen tukeakin.

Koska olen tästä kaikesta semisti liikuttuneessa tilassa, jatkan pohdintoja hiljaa itsekseni ja lainaan tähän loppuun teloitetun vapaan kansan päällikön Mance Rayderin (lähes) viimeisiä sanoja: The freedom to make my own mistakes was all I ever wanted.

Artikkeliin (jos maksumuuri suo)