Sometimes it’s hard to be a woman
Upposin päivänä eräänä Facebook-linkin innoittamana Youtuben punkabilly-maailmaan. En tiedä, onko käsite oikea. Tarkoitan sellaista vähän äkäistä, modernia rockabillya.
Tätä musiikkia esittävät myös tytöt ja naiset. Ja hyvin esittävätkin. Tunnetuin lienee ihana irkku Imelda May. Hänen Mayhem-biisiään ei ole voinut välttyä kuulemasta, koska jokin radiokanava on ominut sen mainosbiisikseen.
Kaikki hurjaa rockabillya esittävät tytsyt tuntuivat olevan samasta puusta veistettyjä; torttutukka poninhännällä. Tarkemmin mietittynä omaperäisyys on out useimmissa muissakin musiikkigenreissä. Samat hampputukat folktypyillä, piukat farkkupeput uuden ajan r&b artisteilla. Takaako tutun mallin mukaan rakennettu tyyli tasaisen ihailijakunnan? Sitten on vielä se yksilö, joka pukeutuu lihaan.
Jotta rokkimusiikki olisi uskottavaa, on sitä esittävien artistien oltava musiikillisen lahjakkuuden lisäksi uskottavia. Käytännössä se tarkoittaa, että heissä on oltava jotain mystistä ja ehdottomasti jotain pelottavaa. Mutta päteekö se vain perinteisiin miesrokkareihin, kiivaisiin pulisonkipertteihin?
Saako naisrokkari olla vaarallinen?
Minuun tyttörokkareiden vihaisuus vetoaa. Mutta jos on kyseessä vähän kypsempi matami, kuljetaan hienonhienolla vedenjakajalla; toisella puolen on aivan vääränlainen pelottavuus, toisella koomisuus.
Mutta millainen miehen pitää olla, että hän kehtaa tunnustaa fanittavansa naisartistia, jossa on mahdollisesti enemmän munaa kuin yleisössään yhteensä? Entä työn ja parisuhteen yhteen sovittaminen: Millainen mies uskaltaa lähestyä viirusilmäistä tyttörokkaria? Pitääkö hänen olla vihaisempi, kovempi, tatuoidumpi kuin daamin? Vai vetoaako rokkigimmoihin pehmo mies, joka jää kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti lähtee keikalle?
Tätä musiikkia esittävät myös tytöt ja naiset. Ja hyvin esittävätkin. Tunnetuin lienee ihana irkku Imelda May. Hänen Mayhem-biisiään ei ole voinut välttyä kuulemasta, koska jokin radiokanava on ominut sen mainosbiisikseen.
Kaikki hurjaa rockabillya esittävät tytsyt tuntuivat olevan samasta puusta veistettyjä; torttutukka poninhännällä. Tarkemmin mietittynä omaperäisyys on out useimmissa muissakin musiikkigenreissä. Samat hampputukat folktypyillä, piukat farkkupeput uuden ajan r&b artisteilla. Takaako tutun mallin mukaan rakennettu tyyli tasaisen ihailijakunnan? Sitten on vielä se yksilö, joka pukeutuu lihaan.
Jotta rokkimusiikki olisi uskottavaa, on sitä esittävien artistien oltava musiikillisen lahjakkuuden lisäksi uskottavia. Käytännössä se tarkoittaa, että heissä on oltava jotain mystistä ja ehdottomasti jotain pelottavaa. Mutta päteekö se vain perinteisiin miesrokkareihin, kiivaisiin pulisonkipertteihin?
Saako naisrokkari olla vaarallinen?
Minuun tyttörokkareiden vihaisuus vetoaa. Mutta jos on kyseessä vähän kypsempi matami, kuljetaan hienonhienolla vedenjakajalla; toisella puolen on aivan vääränlainen pelottavuus, toisella koomisuus.
Mutta millainen miehen pitää olla, että hän kehtaa tunnustaa fanittavansa naisartistia, jossa on mahdollisesti enemmän munaa kuin yleisössään yhteensä? Entä työn ja parisuhteen yhteen sovittaminen: Millainen mies uskaltaa lähestyä viirusilmäistä tyttörokkaria? Pitääkö hänen olla vihaisempi, kovempi, tatuoidumpi kuin daamin? Vai vetoaako rokkigimmoihin pehmo mies, joka jää kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti lähtee keikalle?
Kommentit