Kadotukseen tuomitut
Varastetut polkupyörät sentään päätynevät vielä virkavallan huostaan. (Kuva Sarri Kukkonen) |
Löysin
ala-asteikäisenä lumihangesta bussikortin*. Kortissa oli omistajan nimi ja
taisi olla kuvakin – jos en olisi muuten vuosiluokkaa vanhempaa tarkkisjäbää
tunnistanut. Tarkkislaisuus on olennainen määre tässä kohtaa, sillä siihen
aikaan mentiin lähikouluun, eikä esimerkiksi vapaaehtoisesti musiikkiluokalle
hakeutuneille korvattu koulumatkoja. Kunnan kustantama bussikortti oli siis
todellinen harvinaisuus ja hyvin arvokas, sisälsihän se mahdollisuuden
huristella linkkarilla loputtomat kilometrit.
Kotona äiti
etsi puhelinluettelosta** pojan perheen kotinumeron***. Kortti palautui
omistajalleen samana iltapäivänä, ja perheen äiti tyrkytti minulle
löytöpalkkion, jolla sai ison pussin irtokarkkeja LUM:n kioskilta****.
Luonnollisesti
nykykoululaiset tai aikuisetkin voivat yrittää kaivaa löytämänsä esineen
omistajan esiin vaikka sosiaalisen median kautta. Jos siis hukkailet
lompakkosi, henkkarisi jne yhtenään, pidä puhelinnumerosi näkysällä ainakin Facebookin tiedot-osiossa. Kannattaa myös vilkuilla Meseä ja muita vastaavia kanavia,
jos vaikka joku unknown yrittää ottaa yhteyttä, koska on löytänyt
pankkikorttisi.
Mutta jos
hukkaat esineen, josta henkilöllisyytesi ei helposti selviä tai löytäjä ei ole
toimelias kansalainen, saat sanoa sille hyvästit. Eivät ihmiset
epärehellisemmiksi ole muuttuneet, vaan löytötavaratoiminta on siirretty
yksityisen firman hoitoon. Esimerkiksi bussiin tai junaan unohtunutta tavaraa
ei kannata käydä lunastamassa, koska säilytys-, rangaistus- ja veroluonteiset maksut
ylittävät hanskojen, eväsrasian ja laturin arvon. Yksityinen
löytötavarafirma saa jopa myydä löytötavarat kolmen kuukauden säilytyksen
jälkeen.
Puhumattakaan
siitä, että löytötavaroiden lunastuspisteillä on sangen keskieurooppalaiset
aukioloajat – vai tiedättekö yhtään muuta kauppaa/virastoa/palvelupistettä,
joka aukeaisi arkisin kello 12? Viikonloppuisin noudatetaan virastoaikoja, eli
ollaan sulki. Epätoivoinen tavaranhukkaaja voi toki jonottaa maksulliseen, valtakunnalliseen puhelinpalveluun.
Ja kaikki –
ilmeisesti – ihan laillisesti.
Mielestäni
löytötavarasäädöksissä on huomioitava lieventävät asianhaarat, joiden
vallitessa tavaran hukkaajalle ei tulisi koitua ylimääräisiä kuluja. Kuinka
ollakaan omasta elämästäni löytyy parikin tälle listalle ehdottomasti kuuluvaa
esimerkkiä:
a.)
Vastenmielinen kanssamatkustaja. Vastakkaiselle paikalle junassa osuu ihminen,
jolla ei ole käytöstapoja, eikä käsitystä omien raajojensa mitoista. Ei siis
tervehdi ja tunkee koko ajan jalkojaan reviirillesi. Kun tällaisessa
tilanteessa kuvittelet kuulleesi tippuvan tavaran tömähdyksen,
et todellakaan käy kaivelemaan hirveän syvällisesti yhteistä lattiaanne – eikä
se edes fyysisesti olisi mahdollistakaan, koska lattia on täynnä röyhkimyksen
läppärilaukkuja ja jalkoja. Kun saavut myöhässä palaveriin ja älyät, että jotain puuttuu, Vr:n nettisivu ohjaa sinut ystävällisesti yksityisen löytötavarapalvelun huomaan.
b.)
Vuodenaikojen vaihtelu. Tiedättehän sen kirpeän raikkaan loppukesän/alkusyksyn
aamun, kun ensimmäistä kertaa voi käyttää kaulahuivia ilman että näyttää
naparetkeilijältä? Eletään elo–syyskuuta, ja aurinko jaksaa lämmittää vielä
päivät niin lämpimiksi, että kun olet perillä kohteessa, et voi missään
inhimillisyyden rajoissa muistaa, että penkillä lepää syysdebyytin tehnyt
kaulahuivi. Kun muistat asian, bussi on jo mennyt menojaan. Bussiyhtiöstä
vastataan, että oikea osoite on löytötavarapalvelu – joka toki hakee tavarat
varikolta vain kerran viikossa, mutta sinä aikana niitä ei saa käydä sieltä
kyselemässä.
Muita
potentiaalisia lieventävien asianhaarojen kategoriaan pääsijöitä ovat ainakin
c.) Lasten ja vanhusten hukkaamat tavarat, d.) Päihteiden vaikutuksen alaisena
töppäilyt ja e.) Tuohtuneessa mielentilassa tapahtuneet unohdukset, sillä jos
perheenjäsen/työnantaja/lemmikkieläin/ajattelematon ohikulkija on aiheuttanut
hallitsematonta mielipahaa, ei kai kukaan pysty kaikesta irtaimestaan
huolehtimaan?
*Koti-Suomessa
ei todellakaan käytetty sanaa bussi
viime vuosituhannella, mutta en halunnut hämmentää vielä ensimmäisessä
lauseessa puhumalla linkkareista.
**
Milleniaaleille tiedoksi: puhelinluettelo oli paperinen Fonecta Finder,
jättiläispokkari, johon kerran vuodessa painettiin kaikki oman läänin
puhelinnumerot. Läänit puolestaan olivat Suomen sisäisiä hallinnollisia
alueita, jotka ovat suurin piirtein samat kuin Keskusta-puolueen toivoma
maakuntajako.
*** Ennen
90-lukua jokaisessa taloudessa oli vain yksi puhelin, ns. lankamalli, eli se
oli seinässä kiinni omalla töpselillään, eikä sitä voinut kuljettaa kodin
ulkopuolella yhtään pidemmälle kuin johtoa riitti. Kodin ainokaiseen vastattiin
esim. ”Halla-aholla, Sanni puhelimessa” tai ”27696”, eli kyseisen
puhelinliittymän numeroa käyttäen. Yhteisen puheleinvastaanottimen vuoksi perheen
aikuisten oli helpompi kontrolloida jälkikasvun yhteydenpitoa ja
seurustelukuvioita kuin nykyään. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että
oli huima kehitysaskel, kun joissain puhelinmalleissa näkyi soittajan numero.
****
Lappeenrannan Urheilumiesten kioski, joka oli muistini mukaan ensimmäinen
lähipalvelu nuoressa Skinnarilan kaupungiosassa Länsi-Lappeenrannassa.
Kommentit