Kadotukseen tuomitut

Varastetut polkupyörät sentään päätynevät vielä virkavallan huostaan. (Kuva Sarri Kukkonen)

Löysin ala-asteikäisenä lumihangesta bussikortin*. Kortissa oli omistajan nimi ja taisi olla kuvakin – jos en olisi muuten vuosiluokkaa vanhempaa tarkkisjäbää tunnistanut. Tarkkislaisuus on olennainen määre tässä kohtaa, sillä siihen aikaan mentiin lähikouluun, eikä esimerkiksi vapaaehtoisesti musiikkiluokalle hakeutuneille korvattu koulumatkoja. Kunnan kustantama bussikortti oli siis todellinen harvinaisuus ja hyvin arvokas, sisälsihän se mahdollisuuden huristella linkkarilla loputtomat kilometrit.
Kotona äiti etsi puhelinluettelosta** pojan perheen kotinumeron***. Kortti palautui omistajalleen samana iltapäivänä, ja perheen äiti tyrkytti minulle löytöpalkkion, jolla sai ison pussin irtokarkkeja LUM:n kioskilta****.

Luonnollisesti nykykoululaiset tai aikuisetkin voivat yrittää kaivaa löytämänsä esineen omistajan esiin vaikka sosiaalisen median kautta. Jos siis hukkailet lompakkosi, henkkarisi jne yhtenään, pidä puhelinnumerosi näkysällä ainakin Facebookin tiedot-osiossa. Kannattaa myös vilkuilla Meseä ja muita vastaavia kanavia, jos vaikka joku unknown yrittää ottaa yhteyttä, koska on löytänyt pankkikorttisi.

Mutta jos hukkaat esineen, josta henkilöllisyytesi ei helposti selviä tai löytäjä ei ole toimelias kansalainen, saat sanoa sille hyvästit. Eivät ihmiset epärehellisemmiksi ole muuttuneet, vaan löytötavaratoiminta on siirretty yksityisen firman hoitoon. Esimerkiksi bussiin tai junaan unohtunutta tavaraa ei kannata käydä lunastamassa, koska säilytys-, rangaistus- ja veroluonteiset maksut ylittävät hanskojen, eväsrasian ja laturin arvon. Yksityinen löytötavarafirma saa jopa myydä löytötavarat kolmen kuukauden säilytyksen jälkeen.

Puhumattakaan siitä, että löytötavaroiden lunastuspisteillä on sangen keskieurooppalaiset aukioloajat – vai tiedättekö yhtään muuta kauppaa/virastoa/palvelupistettä, joka aukeaisi arkisin kello 12? Viikonloppuisin noudatetaan virastoaikoja, eli ollaan sulki. Epätoivoinen tavaranhukkaaja voi toki jonottaa maksulliseen, valtakunnalliseen puhelinpalveluun.

Ja kaikki – ilmeisesti – ihan laillisesti.

Mielestäni löytötavarasäädöksissä on huomioitava lieventävät asianhaarat, joiden vallitessa tavaran hukkaajalle ei tulisi koitua ylimääräisiä kuluja. Kuinka ollakaan omasta elämästäni löytyy parikin tälle listalle ehdottomasti kuuluvaa esimerkkiä:

a.) Vastenmielinen kanssamatkustaja. Vastakkaiselle paikalle junassa osuu ihminen, jolla ei ole käytöstapoja, eikä käsitystä omien raajojensa mitoista. Ei siis tervehdi ja tunkee koko ajan jalkojaan reviirillesi. Kun tällaisessa tilanteessa kuvittelet kuulleesi tippuvan tavaran tömähdyksen, et todellakaan käy kaivelemaan hirveän syvällisesti yhteistä lattiaanne – eikä se edes fyysisesti olisi mahdollistakaan, koska lattia on täynnä röyhkimyksen läppärilaukkuja ja jalkoja. Kun saavut myöhässä palaveriin ja älyät, että jotain puuttuu, Vr:n nettisivu ohjaa sinut ystävällisesti yksityisen löytötavarapalvelun huomaan.

b.) Vuodenaikojen vaihtelu. Tiedättehän sen kirpeän raikkaan loppukesän/alkusyksyn aamun, kun ensimmäistä kertaa voi käyttää kaulahuivia ilman että näyttää naparetkeilijältä? Eletään elo–syyskuuta, ja aurinko jaksaa lämmittää vielä päivät niin lämpimiksi, että kun olet perillä kohteessa, et voi missään inhimillisyyden rajoissa muistaa, että penkillä lepää syysdebyytin tehnyt kaulahuivi. Kun muistat asian, bussi on jo mennyt menojaan. Bussiyhtiöstä vastataan, että oikea osoite on löytötavarapalvelu – joka toki hakee tavarat varikolta vain kerran viikossa, mutta sinä aikana niitä ei saa käydä sieltä kyselemässä.

Muita potentiaalisia lieventävien asianhaarojen kategoriaan pääsijöitä ovat ainakin c.) Lasten ja vanhusten hukkaamat tavarat, d.) Päihteiden vaikutuksen alaisena töppäilyt ja e.) Tuohtuneessa mielentilassa tapahtuneet unohdukset, sillä jos perheenjäsen/työnantaja/lemmikkieläin/ajattelematon ohikulkija on aiheuttanut hallitsematonta mielipahaa, ei kai kukaan pysty kaikesta irtaimestaan huolehtimaan?

*Koti-Suomessa ei todellakaan käytetty sanaa bussi viime vuosituhannella, mutta en halunnut hämmentää vielä ensimmäisessä lauseessa puhumalla linkkareista.

** Milleniaaleille tiedoksi: puhelinluettelo oli paperinen Fonecta Finder, jättiläispokkari, johon kerran vuodessa painettiin kaikki oman läänin puhelinnumerot. Läänit puolestaan olivat Suomen sisäisiä hallinnollisia alueita, jotka ovat suurin piirtein samat kuin Keskusta-puolueen toivoma maakuntajako.

*** Ennen 90-lukua jokaisessa taloudessa oli vain yksi puhelin, ns. lankamalli, eli se oli seinässä kiinni omalla töpselillään, eikä sitä voinut kuljettaa kodin ulkopuolella yhtään pidemmälle kuin johtoa riitti. Kodin ainokaiseen vastattiin esim. ”Halla-aholla, Sanni puhelimessa” tai ”27696”, eli kyseisen puhelinliittymän numeroa käyttäen. Yhteisen puheleinvastaanottimen vuoksi perheen aikuisten oli helpompi kontrolloida jälkikasvun yhteydenpitoa ja seurustelukuvioita kuin nykyään. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että oli huima kehitysaskel, kun joissain puhelinmalleissa näkyi soittajan numero.

**** Lappeenrannan Urheilumiesten kioski, joka oli muistini mukaan ensimmäinen lähipalvelu nuoressa Skinnarilan kaupungiosassa Länsi-Lappeenrannassa.

Kommentit

Suositut tekstit