Haaveissa vainko oot mun?

Vaikka olen käynyt kuntosalilla vuosikausia, en ole ikinä ottanut siellä selfietä. Saattekin tyytyä toiseen harrastusaiheiseen kuvaan. Husqvarna on niin kaunis katsella, että sitä ei tarvitse edes käyttää!

Olen aina väittänyt, että tulevaisuuden haaveilu ei ole minun juttuni. En osaa kuvitella itseäni missään muussa työssä kuin nykyisessä, en riippumatossa Karibialla. Romanttisten pilvilinnojen rakenteluun ei ole tarvetta, koska arki on niin auvoista sillä saralla muutenkin.

Sumutus oli täydellinen, kunnes uuden harrastussesongin käynnistyminen avasi silmäni. Tunnen kasvavan innostuksen pamppailevan, ja kyllä: sitä voi kutsua haaveiluksi!

Voi miten haluaisinkaan hiihtämään! Se tunne, kun ei ole mitään muuta kuin valkoinen hiljaisuus. Oman elämänsä helenatakalo suihkii lumisessa metsässä tai loppumattomalla lumimatolla pellonlaitaa. Reidet ovat täynnä räjähtävää voimaa ja vatsalihakset suorittavat omaa teräksistä liikettään. Ei ole liian kylmä, ei liian kuuma. Mikään ei hankaa, sielu lepää ja hyrisee. Ladulla ei ole neulasia, käpyjä, jalan mentäviä reikiä eikä liian isoja mäkiä.

Näillä unelmieni laduilla ei ole myöskään muita hiihtäjiä häiritsemässä.

Toisen liikuntaunelmani, juoksunirvanan, häiriötekijät ovat puhtaasti sisäsyntyisiä: polvet, hartiat, vatsa, selkä, lonkka, pohkeet, varpaat, jalkapohjat… Ei, kyseessä ei ole Fröbelin palikoiden laulutreenit, vaan lista paikoista, joihin keski-ikäistä koskee, kun se lenkkeilee.

Käsityöt sentään on kivuton harrastus – ainakin jos unohdan neulomisen, joka aktivoi tenniskyynärpääni. Näen itseni ihmisenä, joka tekee tilkkutöitä. Tiedättehän: kauniin värisiä käsitöitä koti pullollaan, hyvässä järjestyksessä oleva työpiste ja kaupan päälle tuttavapiirin harras ihailu. Taloudesta löytyy toki ompelukone ja sakset, lankarulliakin kaapissa. Olen hamstrannut vuosien varrella kunnioitettavat määrät ihania kankaita ” inspiraatiota odottamaan”. Mutta olen ihan liian lyhytjänteinen mihinkään tarkkuutta vaativaan piperrykseen. Nuorempana, kun vielä koskin ompelukoneeseen vapaaehtoisesti, ei mikään muu sytyttänyt samanlaista turhautunutta raivoa kuin ompelukoneen kanssa tappelu. (Silloin ei ollut vielä keksitty tietokoneita.)

Tilkkutöihin tarttuminen on siis vielä suunnitteluasteella. Harkitsen ajatuksen käytäntöön viemistä vielä yhden vuosikymmenen.

Aina harrastekvartaalien alussa selaan sumein silmin vapaata sivistystyötä harjoittavien tahojen opinto-oppaita. Miten monta mielenkiintoista koulutusta alkaisikaan! Tahdon oppia uuden kielen, tahdon paneutua psykologiaan, tahdon, tahdon, tahdon. Tämä unelmani tyssää aikatauluongelmiin. Miten kukaan pystyy sitoutumaan joka tiistai ja torstai kello 18–20 koko syyskauden ajan? Minulla on ihan varmasti töitä ainakin kolmena tiistaina ja neljänä torstaina, pari viikkoa kuluu sairastellessa ja juuri kun kuvittelin pääseväsi luennolle, iskee vanhempainiltanakki.

Virtuaaliluennot – kyllä, olen kuullut niistä. Olen työatmosfäärissä jopa kokeillut muutamia webinaareja. Ei toimi kohdallani. Ajatus lentää, keskittymiskyky katoaa. Jos oikein syvälliseksi menee, saatan jopa nukahtaa aiheen ääreen.

Jospa siis jatkan vain haaveilua hiihdosta, juoksusta, uinnista, joogasta, tilkkutöistä ja kaikkien mielenkiintoisten asioiden opiskelusta. Voisin vaikka kirjoittaa aiheesta blogitekstin!