tiistaina, joulukuuta 27, 2016

Tämä syksy on tuonut kuolemaa lähemmäksi



Tämä syksy on tuonut kuolemaa lähemmäksi. Surua ei ole pystynyt väistämään. On ollut pakko mennä sitä päin, päästää se sisään. Tämä syksy on tehnyt surun väistelyn vaikeaksi. Suru on jo sananakin niin lohduton.

Kuolema on tuonut mukanaan muitakin tunteita. Toivottomuuteen osasin varautua, viha tuli yllätyksenä. Mitä viha edes on, en tiedä. Ehkä parempia sanoja ovat vihaisuus tai katkeruus; hillitön, kestämätön tunne, että maailmaa hallitsevat epäreilut voimat, joihin kukaan – ainakaan minä – ei pysty vaikuttamaan.

Onko kuolema epäreilu? Vai joissain tapauksissa hyvinkin reilu? Silloin kun elämä on ollut epäreilu.

Olen elänyt suhteellisen vanhaksi menettämättä ketään läheistä kuolemalle. Taakakseni on tullut menettää ihmisiä muilla tavoin. Olisiko kornia sanoa, että elämälle? Tiedän, ettei ole sopivaa rinnastaa avioeroja tai riitoja kuolemaan, siksi en niin tee. Kunnioitukseni kuolemaa kohtaan vain kasvaa, kun tiedän, millaista on menettää joku. Mutta sitä en pysty ymmärtämään, ettei ole enää mitään ihmisten vallassa olevaa keinoa saada häntä takaisin – toisin kuin näissä elämän raiteille kadonneissa.

Ymmärrän syntymän fyysisen puolen: munasolu ja siittiö. Sitä en ymmärrä, milloin soluista tulee ihminen. Ei sitä taida pystyä kovin moni muukaan määrittämään – pois lukien abortinvastustajat. Kuolemankin ymmärrän fyysisenä tapahtumana, verenkierto, sydän ja sitä rataa. Mutta se, että tätä kyseistä persoonaa ei enää ole. Siihen ei rajallinen kykyni ymmärtää asioita riitä.

Asioiden järkeistäminen on yksi tapa päästä tilanteen herraksi, ulkoistaa tunteet. Solut on helpompi ymmärtää kuin sielu. Eläköön luonnontieteet! En kuitenkaan kaipaa kuoleman arkipäiväistämistä, ainakaan jos hintana olisi arvokkuuden ja kunnioituksen menettäminen.

Ihminen oppii jossain iässä nukkumaan putoamatta laidattomassa sängyssä. En tunne mekanismia sen tarkemmin, vaikka varmasti olen asiaan perehtynyt joskus, kun se oli perheessämme ajankohtaista. Haluaisin kehittää itselleni samanlaisen toiminnon, mutta suojamekanismi varjelisi minua henkisiltä tömäyksiltä. Osaisin väistää ne tilanteet ja ihmiset, joiden kanssa voi käydä köpelösti. En altistaisi itseäni turhaan millekään ikävälle.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että elämän tarkoitus on suojella lähimmäisiään kärsimyksiltä. Hyvä elämä, tuskaton kuolema – oli kyseessä oma lapsi tai vanhemmat. Jonkun mielestä se voi olla jälkikasvun käärimistä pumpuliin. Minun mielestäni se on ihmisyyttä, vaistojen varaista toimintaa, joka on lajillemme tyypillistä käyttäytymistä.

Surullista tietenkin on, jos ei ole ketään, jota suojella. Mistä silloin löytyy elämälle merkitys?

Ei kommentteja: