Laulu lapsuuteni lähiölle

Ei käy kieltäminen, olen aikamoinen hienohelma, mitä tulee asumiseen. 70–80-luvulla rakennetut lähiöt, suomalaisten ikioma versio slummeista, eivät ole minun juttuni. Tiedättehän ne talot, joiden parvekkeenkaiteissa on leikkisä linnanmuuri-kuviointi. Mitään muuta leikkisää – saati kuviointia – elementeissä kootuissa taloissa ei sitten olekaan.

Ja kuitenkin olen asunut sellaisessa pisimmän pätkän elämästäni.

Lapsuuteni maisemassa elementtitalot oli rakennettu neliön muotoon niin, että niiden keskelle jäi suojaisa, mutta myös kaikuisa piha-alue, jossa lasten leikkimisen ja mattojen hakkaamisen äänet paisuivat kakofoniaksi. Ja kyllä niitä lapsia riittikin! Viisikerroksisissa taloissa oli kaksi rappua, kolmikerroksisissa kolme. Jokaisella rapputasanteella kolme asuntoa. Asuntoihin pakattiin nuoria perheitä, joiden aikuiset olivat muuttaneet töiden perässä maalta kaupunkiin. Parvekkeelle ei mahtunut kukkamaa.

Vanhempani ostivat ylpeinä uuden keittiönpöydän ja tuolit sen ympärille, kun muutimme uuteen kotiin. Samanlaisia punaisia muovisia tuoleja näkee vielä hiljaisilla bensa-asemilla. Luultavasti myös designmuseossa. Pöytä oli vihreä, eikä se sopinut tuoleihin, saati sinapin värisiin keittiön kaappeihin.

Siihen aikaan perheissä ei ollut kuin yksi auto. Uuteen lähiöön ei aluksi kulkenut kunnolla busseja, eikä siellä tietenkään ollut kauppojakaan. Posti taisi tulla ensimmäisenä. Myös pikku-Sanni sai oman leijonakantisen. Se oli aivan paras päivä, kun lähiöön saapui ensimmäinen kauppa, T-market Hemppa. Kaikki lapset laitettiin jonoon, ja jonon päässä oli jaossa karkkia, jotain patukoita ja tikkareita. Nopeimmat ehtivät juosta neljään–viiteen kertaan jonon läpi ennen kuin namit loppuivat. Nyt Hempan paikalla on opiskelijoiden suosima ravintola.

Kulttuurielämän keskus oli LUMmin kioski, josta käytiin ostamassa irtokarkkeja. Silloin ei ollut tapana tehdä valmiita pusseja, vaan kioskin myyjien hermoja koetellen ja sormella osoitellen valittiin ne parhaat 10 penniä kappale. Muutama vuosi myöhemmin koeteltiin samaisten kioskinmyyjien kykyä tunnistaa 16 vuotta täyttänyt, tupakkatuotteiden ostoon oikeutettu alaikäisistä. Pojat laittoivat tytöt asialle, koska arvelivat rintavarustuksen takaavan kaivatut lisävuodet. Sopiva hakunen oli neljä tupakkaa. 10 tupakin askeista vain haaveiltiin.

Onko sielunmaisemassani siis sittenkin leikkisät linnanmuurikuviot? En tiedä. Ainakin palaan sinne usein unissani. Tänään palasin myös ihan fyysisesti. Kuinka pieneltä kaikki näyttikään! Paitsi puut. Lapsuuteni lähiöstä on kasvanut puutarhakaupunginosa. Tosin metsät on pitänyt kaataa uudempien talojen tieltä – niissä 90-luvulla rakennetuissa ei ole mitään sympaattista. Tunsin ihmisiä joka ikisestä kerrostalosta ja aika monesta omakotitalostakin. Ajattelin heitä kaikkia tänään. Vieläköhän kavereideni vanhemmat asuvat itse rakentamissaan taloissa? Hartiapankki ja aravalaina olivat avainsanoja siihen maailmanaikaan. Kerrostaloilla oli oma kastijärjestelmänsä. Kaupungin vuokratalot olivat alinta luokkaa, sitten tulivat muiden yleishyödyllisten rakennuttajien talot ja korkeinta kruunua kantoivat osaketalot. Koska korkeakoulu sijaitsi lähellä, meillä oli myös opiskelijataloja, oppareita.

Asuin Skinnarilassa 15 kesää. Ensi vuonna on syytä juhlaan, kun Suomen paras slummi täyttää 40 vee.