Väliaikaista kaikki on vaan

Valtaosa Brysselissä tapaamistani ihmisistä on pätkätyöläisiä. Pätkätyöläisyys ei tarkoita samaa kuin Suomessa, ainakaan kaikille. Ihmiset työskentelevät täällä erimittaisilla määräaikaisilla komennuksilla. Kaksi vuotta, joillakin jopa viisi kuluu Euroopan sydämessä, ja sitten odottaa paluu takaisin omaan elämään ja omiin töihin – vai odottaako? Monet mielivät jatkoa komennukselleen.

Väliaikaisuuden tunne on lähes käsin kosketeltavissa, ihan kuin koko kaupunki olisi yhtä suurta rautatieasemaa.

Toki EU-työläisissä ja lobbariduunareissa on niitäkin, joilla ei ole kotimaassa työpaikkaa, johon palata. Heidän täytyy verkottua, verkottua vimmatusti.

Koska katson maailmaa ammattiyhdistysliikkeen väristen lasien läpi, minua ärsyttää työntekijöiden välinen epätasa-arvo täällä Lobbarilandiassa. Samassa työpaikassa työskentelevillä voi olla keskenään hyvinkin erilaiset työsopimukset. Ne suomalaiset, jotka pystyvät maksamaan verot ja palkan sivukustannukset Suomeen, ovat paremmassa asemassa kuin ne, joiden maksut menevät Belgian kuningaskunnan pussiin. Jos samasta työstä jää käteen kovin erisuuruinen summa, miltä tuntuu yhdessä työskentely? Millainen tunnelma mahtaa olla pikkujouluissa?

Tämän erittäin lyhyen observointijakson aikana olen tullut siihen lopputulokseen, että ulkomaan komennuksille hakeutuvat ihmiset muodostavat ihan oman rotunsa. Ihmislajin, joka sopeutuu vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, toimintatapoihin ja ajatuksiin. Meille, joilla tällainen kyky on hieman rajoittuneempi, on pätkätyöläisyys suorastaan helpotus; pian voin palata tuttuun ja turvalliseen.

Haastattelin aikonaan erästä nuorta tyttöä Etelä-Saimaaseen. Hän oli saanut Los Angelesista unelmapaikan au pairina. Hollywood-töissä ollut isäntäperhe tykästyi niin kovin tyttöön, että tarjosi hänelle au pair -vuoden päätteeksi asunnon ja lupasi maksaa koulutuksen jossain paikallisessa yliopistossa, jonka nimi on tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista. Au pair kuitenkin kieltäytyi suuren maailman houkutuksista ja palasi kotiin. Niin mukava kuin au pair -vuosi oli ollutkin, hän ei halunnut tuntea itseään ulkomaalaiseksi – ja ulkopuoliseksi – koko loppu ikäänsä. Kaduttaakohan tyttöä nyt, 20 vuotta myöhemmin?