Tsehovilainen syysmallisto

Nämä teekekkerit ovat uudelta mantereelta. Kuva historyinphotos-sivustolta.

Kulttuurinnälkäni sai iskun munaskuihin, kun Kansallisteatteri ilmoitti lykkäävänsä säästösyistä ensi syksylle suunnitellun Andriy Zholdakin ohjaaman Kolme sisarta (Anton Tsehov, 1901). Kaksi muutakin ensi-iltaa peruttiin, niiden nimiä ei kerrottu. Ei niillä olisi väliä ollutkaan, sillä Kolme sisarta on minun juttuni.

Olen ihan villinä viileän viipyilevään tsehovilaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa kalliisiin, valkoisiin kankaisiin puetun ylhäisön suurin ongelma on, ehtiikö Sergei-serkku jahtikiireiltään iltapäiväteelle. Mutta hillityn charmin alla kuplii. Olga, Masha ja Irina haluavat elää, ja he haluavat Moskovaan.

Kaipuu johonkin sellaiseen, jota ei tohdi edes unelmoida on Kolmen sisaren ydin.

Andriy Zholdak on kuulemma onnistunut hävittämään Turun kaupunginteatterin tänä syksynä ensi-iltaan tulleesta Kirsikkapuistosta (Anton Tsehov, 1904) kaiken tsehovilaisuuden. Se on paljon kiinnostavampi seikka kuin julkisuudessa keskeiseksi päivittelyn aiheeksi noussut esityksen maratonmitta. Saman teatterin Anna Kareninaan (2010) Zholdakin vimma sopi. Mutta miten kukaan voi hyljätä viipyilevät puistikot ja muuttaa pysähtyneen arvokkaan ilmapiirin irvokkaaksi?

En ole ihan varma, miten monta kertaa olen nähnyt Kolme sisarta, ainakin kolme. Kaikkein sykähdyttävin kokemus oli Lilla teaternin suomenkielinen esitys, jossa sisarten rooleihin oli valittu vähän kypsempiä neitoja (2004). Heidän kaipuunsa Moskovaan oli niin kirvelevää, että muistan tunteen värinän vieläkin.

Samaan tunnelmaan pääsi myös Kari Heiskanen Ivan Turgenevin Isät ja pojat -ohjauksellaan (Helsingin kaupunginteatteri 2005). Menin katsomaan näytelmän, koska ohjaaja kertoi tarttuneensa siihen, jotta saisi tehdä maailman kauneimman rakkauskohtauksen. Aika lähelle pääsi.

Tänä syksynä paikkaan tsehovilaisten sisarusten puutetta suomalaisilla naiskirjailijoilla.

Vanhin heistä, Rosa Liksom, tuotti suurimman pettymyksen Finlandia-palkitulla Hytti nro 6:llaan. Kieli on kaunista ja soljuvaa, yksityiskohdat mielenkiintoisia, mutta kirjan henkilöiden kohtalot eivät kiinnosta pätkän vertaa. Aika ajoin tuli mieleen sama kirjailija nuorena. Silloin, kun ainoa tehokeino oli kevyesti lonkalta viskellyt härskiydet. Jätin kirjan kesken.

Kolmen sisaren keskimmäinen, Masha, pääsi naimisiin. Niin pääsi Myös Riikka Ala-Harja, joka kirjoittaa Maihinnousussa Normandian sotahistorian ja lapsen sairauskertomuksen lisäksi, miten kipeää on avioliiton päättäminen ja miten vaikeaa ihmisyyden rippeiden kerääminen kahden kriisin välissä tasapainoillessa. Kirja oli parempi kuin ihan kiva. Vetävän tekstin kirjoittaminen romaanin mittaan on vaativaa työtä. Ilman kohuksi muuttunutta lapsen sairauden tuomaa jännitettä tarina jäisi liian ohueksi. Kirjan luettuani ymmärrän, miksi kirjailija otti riskin ja suututti sisarensa.

Nuorin sisarista on ihanin, houkuttelevin, unohtumattomin. Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta peittoaa lyyrisyydellään, kauneudellaan ja nokkeluudellaan monta kokeneempaa kirjailijasisarta. Osasin odottaa hienoa kokemusta, koska kirja oli jo pätkittäin tuttu sunnuntaiaamujen radiokuunnelmana. Afrikan polttava aurinko aukeaa kaikissa sävyissään eteemme. Köyhyyden ja epätoivon voi haistaa tarinasta, mutta suurimmat murheet synnyttää kauneus. Tämä kirjailija tietää, mistä narusta pitää milloinkin nykäistä. Ja hän paljastaa meille, mikä asia maailmassa on kauimpana kuolemasta.

Kukin kirjailijasisarus on päässyt maailmalle unelmiensa perässä. Rosa Liksom todistettavasti jopa Moskovaan.

Netistä löytyy mitä vaan :)