Päiväni murmelina

Keskellä syksyn kokous- ja koulutusrumbaa muistelen kaiholla vuoden takaisia militantteja aikoja. Maanpuolustuskurssin aikataulukuri oli tajunnan räjäyttävä kokemus. Osallistujille ilmoitettiin selkeästi, missä piti olla ja mihin aikaan. Luennot alkoivat ajallaan ja luennoitsijat pitivät määrämittaiset puheenvuorot. Annetut ohjeet olivat selkeitä, ja tehtyihin sopimuksiin saattoi luottaa. Myös 50 ihmisen kuljetukset toimivat kuin junan vessa.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Miksi ihmeessä Suomen armeija on ainoa paikka, jossa tämä toimii?

Pohjimmiltaan ongelma on meidän ajattelutavassamme; palavereihin tullaan, miten sattuu, ennakkovalmistautumista ei juuri ole ja järjestelyt hoidetaan vähän sinne päin. Kaikesta ei tiedoteta, koska ajatellaan, että kyllä ne ihmiset sitten kysyvät, jos eivät jotain tajua. Olemme yhteistuumin unohtaneet, että aikataulussa pysyminen on kohteliaisuutta muita kohtaan.

Ryhtiliikkeen käynnistykseksi ei riitä, että saapuu itse ajallaan paikalle. Tiedän sen, koska oma boheemiuteni ei ilmene myöhästelynä.

Tapaamiset, palaverit, seminaarit ja sessiot pitäisi myös osata lopettaa ajallaan. Kaikkeen ihmisten väliseen kontaktointiin tulisi varata aikaa mieluummin liian vähän kuin liian paljon. Toisten ihmisten ajan tuhlaamiselle pitää tulla loppu.

Ihmisten tulisi valmistautua tilaisuuksiin. Esimerkiksi ennakkomateriaaleihin tutustuminen tekisi hyvää itse kullekin. Näin päästäisiin siitä synnistä, että ihmiset eivät muista, mitä edellisellä kerralla on puhuttu, joten samat asiat käydään läpi joka jumalan palaverissa. Kuluu minuutteja, kuluu tunteja, syntyy päiväni murmelina -palavereja.

Kokoustilanteessa kaikkien ei tarvitse kommentoida kaikkea. Jos on samaa mieltä kuin neljä edellistä puhujaa, saa olla hiljaa. Etenkin meillä ay-ympyröissä tuntuu usein siltä, että osallistujat kokevat velvollisuudekseen pitää monipolvisia puheenvuoroja, vaikkeivat ne edistäisi asiaa millään lailla.

Ainoa asia, joka edistyy, on vieruskaverin pissahätä.