Maailman kypsin ammatti

Kasiluokan luokkakuvasta tuli näin hehkeä, koska kävin uusintakuvassa jälkikäteen; alkuperäisessä kuvassa oli silmät kiinni.

Joka syksyinen urakka: Mitä lapsi laittaa luokkakuvaan päälle, saako ottaa kaverikuvan vai ei, eikä ehditä parturiin ennen kuvausta – etenkään tänä vuonna, kun kuvaus oli toisena koulupäivänä.

En tiedä, miten vanha perinne luokkakuva on, mutta melkoisen instituution kanssa ollaan tekemisissä – ja bisneksen. Joka ikinen ikäluokka tallennetaan kerran vuodessa Hangosta Sodankylään. Luokkakuvat ovat todellisia ajankuvia. Finnit ja iän kasvaessa vähemmän valppaaksi muuttuvat katseet pysyvät samoina, mutta muoti muuttuu. Hiusten ja vaatteiden perusteella nähdään heti, mistä vuosikymmenestä on kyse. Omaa luokkakuvaansa ei tunnista muiden samana aikana otettujen kuvien joukosta. Tarkkasilmäinen hammaslääkäri voisi ehkä tarkastella myös kunkin ajan hammashuollon tasoa.

Kyseessä on sananmukaisesti luokkakuva. Samassa kuvassa istuu koko yhteiskunnan kirjo asui perhe kunnan vuokratalossa tai rantalinnassa.

Kannattaa myös muistaa, että koulukuvaajan työ on mahdollisesti maailman kypsin ammatti. Satoja identtisiä räkänokkia päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Minkähänlaisia unia koulukuvaajat näkevät?

Joku tutkiva journalisti voisi selvittää, kuinka monta koulukuvausta tekevää yritystä maassa on. Eikä kyse ole vain koulukuvauksesta, nykyisin myös päiväkodista saa hurmaavat seepian sävyiset muistot tenavistaan. Olen nähnyt myös perhepäivähoitoryhmien kuvia, ja – toden totta – onpa omassa albumissani muistot kaikilta seurakunnan päiväkerho -vuosilta.

Opettajien ryhmäkuvia kaapeistani ei löydy. Sellaisen lunastivat vain hikarit.

Aina aika ajoin kuulee huhuja, miten koulukuvafirmat lahjovat opettajat, toiset koulujen johtokunnan. Sivistyslautakuntaan saakka lahjuksia ei muistaakseni herunut. Enemmän kuin bisnes minua kiinnostaa se, miten kauan luokkakuvaus vielä pitää pintansa nykyisessä muodossaan. Kummit ja mummit osaavat odottaa vuosittain jääkaappimagneettia tai personoituja postimerkkejä.

Mutta osaavatko jälkipolvet arvostaa ryhmäkuvia koulukavereista, joiden nimet unohtuvat kymmenessä, viimeistään kahdessakymmenessä vuodessa? Millainen merkitys jäykillä ryhmäkuvilla on ikäpolvelle, jolla on kaikilla oma järkkäri tai ainakin 12 megapikselin kameran sisältävä älypuhelin? Tekniikan lisäksi heillä on hallussaan maailma, jossa itse kuvaaminen, kuvattavana oleminen sekä kuvien jakaminen muiden kanssa on arkipäivää.

Voisivatko nuoret kehittää luokkakuvauksen ideaa? En halua olla hautaamassa paperikuvia, mutta vähän epäilyttää, jaksetaanko enää ensi vuosikymmenellä liimailla kuvia muhkeiden albumien silkkilehtien väliin. Jos luokkakuvat siirtyisivät sähköiseen maailmaan, tallentuisiko niistä pikseliäkään jälkipolville, tuleville lapsenlapsille?

Tai ehkä digiajan lapset haluavat elämäänsä jotain perinteistä pysyvää, vaikka sitten luokkakuvan muodossa.