Miksei kukaan koskaan mitään, mutta silti kaikki aina vaan
Tunnen itseni todella saamattomaksi ja elämäni tylsäksi, kun kaikki muut hankkivat uusia työpaikkoja, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Omassa elämässäni ei tapahdu mitään mullistavaa. Arki jauhaa paikallaan, aina vaan. Harmaa on ainoa väri. Onko se edes väri?
Lisäksi huomaan kuulostavani teiniltä: Miksen minäkin, kun kaikki muutkin? Yhyy.
Tarttis siis tehdä elämälleen jotain. Syksyhän on parasta harrastusten aloittamisaikaa, mutta en ole ihan varma, auttaako espanjan kielen alkeet eksistentiaaliseen kriisiini. Blogissa omien ajatusten pyörittely on toki antoisaa, mutta kuten viime kevään pitkäksi venähtänyt kirjoitustauko osoitti, saattavat ajatuksetkin joskus ehtyä. Tai halu jakaa niitä muiden kanssa.
Uutta kampausta olen jo kokeillut, kotia ei ole juuri nyt vara sisustaa, eikä miehenvaihto ole käynyt mielessä.
Jonkin verran minulle antavat toivoa ne tutut, joiden tiedän tempoilleen samanlaisten ongelmien kanssa. Todennäköisesti he eivät itsekään tiedä olevansa elämäntapaidoleitani. Vaikka arki vähän kolhisi, on edelleen lupa kävellä pystypäin. Ja jos vaikka tuntuukin, että kaikki on jumahtanut paikalleen, saattaa pieni kehitys olla juuri alkamaisillaan.
Tuntuu, että tähän saakka kaikki hyvät asiat ovat tulleet elämääni yllättäen, pyytämättä ja tilaamatta. Olen päätynyt työpaikkoihinikin vähän kuin vahingossa. Tai ainakin joku kaveri on kehottanut hakemaan paikkaa, jota en olisi itse tullut edes ajatelleeksi. Olen toki kaupannut itseäni ja laatinut yli-itsevarmoja hakemuksia kilometrikaupalla, mutta ne eivät ole tuottaneet muuta tulosta kuin pahan jälkimaun.
Kimmokkeen elämänlaatua buustaaviin virikkeisiin pitäisi ilmeisesti tulla ulkoapäin.
Tuudittaudun siis odottelemaan ihmettä. Aion ottaa mallia kissoista. Niitä eivät huolet paina, eikä niille tule huono omatunto, vaikka tulisi nukuttua reilusti yli puolet vuorokaudesta. Välillä vaan vaihtaa asentoa ja kierähtää taas uusiin unelmiin.
Mutta miksei kukaan koskaan mitään, silti kaikki aina vaan?
Lisäksi huomaan kuulostavani teiniltä: Miksen minäkin, kun kaikki muutkin? Yhyy.
Tarttis siis tehdä elämälleen jotain. Syksyhän on parasta harrastusten aloittamisaikaa, mutta en ole ihan varma, auttaako espanjan kielen alkeet eksistentiaaliseen kriisiini. Blogissa omien ajatusten pyörittely on toki antoisaa, mutta kuten viime kevään pitkäksi venähtänyt kirjoitustauko osoitti, saattavat ajatuksetkin joskus ehtyä. Tai halu jakaa niitä muiden kanssa.
Uutta kampausta olen jo kokeillut, kotia ei ole juuri nyt vara sisustaa, eikä miehenvaihto ole käynyt mielessä.
Jonkin verran minulle antavat toivoa ne tutut, joiden tiedän tempoilleen samanlaisten ongelmien kanssa. Todennäköisesti he eivät itsekään tiedä olevansa elämäntapaidoleitani. Vaikka arki vähän kolhisi, on edelleen lupa kävellä pystypäin. Ja jos vaikka tuntuukin, että kaikki on jumahtanut paikalleen, saattaa pieni kehitys olla juuri alkamaisillaan.
Tuntuu, että tähän saakka kaikki hyvät asiat ovat tulleet elämääni yllättäen, pyytämättä ja tilaamatta. Olen päätynyt työpaikkoihinikin vähän kuin vahingossa. Tai ainakin joku kaveri on kehottanut hakemaan paikkaa, jota en olisi itse tullut edes ajatelleeksi. Olen toki kaupannut itseäni ja laatinut yli-itsevarmoja hakemuksia kilometrikaupalla, mutta ne eivät ole tuottaneet muuta tulosta kuin pahan jälkimaun.
Kimmokkeen elämänlaatua buustaaviin virikkeisiin pitäisi ilmeisesti tulla ulkoapäin.
Tuudittaudun siis odottelemaan ihmettä. Aion ottaa mallia kissoista. Niitä eivät huolet paina, eikä niille tule huono omatunto, vaikka tulisi nukuttua reilusti yli puolet vuorokaudesta. Välillä vaan vaihtaa asentoa ja kierähtää taas uusiin unelmiin.
Mutta miksei kukaan koskaan mitään, silti kaikki aina vaan?
Kommentit
mutta hei, tiistaina daamit? onpahan ees jotain:)