Ich kommen, Ich kommen
Monien kilometrien päähän ympäri Custozan viinireittiä näkyy kukkulan päälle rakennettu hohtavan valkoinen obeliski. Näyttävästi valaistu rakennelma hohtaa yössä majakan lailla, mutta tarkkasilmäinen erottaa sen myös päivänvalossa. Siinä on jotain jumalaista. Mieleen tuli Rion Kristus Vapahtajan patsas. Tosin muodoltaan se muistuttaa enemmän Obelixin hiidenkiveä tai Rajamäen kirkkoa.
Kun olimme useana iltana ihailleet obeliskia uima-altaalla, kauppareissulla ja iltakävelyllä, aloimme tutkia, miten sen luokse pääsisi selvittämään, minkä kunniaksi moinen muistomerkki on rakennettu. Yhdistetty kartan ja Googlen satelliittikuvien tutkiminen ei tuottanut tuloksia, joten päätimme kokeilla minne nenä näyttää -metodia. Löysimme kuin löysimmekin tiemme Ossario di Custozaan.
Pihassa tajusimme, että eihän se olekaan mikään yhdestä kivestä veistetty pylväs, vaan pieni pysty kirkko. Höh. Olimme jo kääntymässä takaisin, kun kirkon ovelta alkoi huudella meille saksaksi mies, suntio, mikä lie. Huutelimme, että emme osaa saksaa, joten hän vaihtoi sujuvasti italiaan ja vakuutti, että tämä on ihan ilmaista iloa.
Hetken kursailtuamme menimme peräkanaa pienen pieneen pyhättöön ja saimme tietää seinällä olevista kylteistä, että ossario on rakennettu muistuttamaan Pohjois-Italian kähinöistä 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella. Kiittelimme setää ja yritimme hipsiä tiehemme, mutta hän iskikin käsiimme pienet pääsylippuset ja kertoi puoliviittomin, että kiertämällä tornin taakse pääsemme jonnekin yläilmoihin. Ei muuta kuin menoksi.
Vaikka minulla on järkyttävä korkean paikan kammo, havainnoi kammokeskukseni torniin kiivetessä ennemminkin suurta ahtautta. Rappukäytävä oli siis todella kapea. Yläilmoissa 38 metrissä (+kukkula, huom.) oli tukeva kaide, johon oli navigoinnin helpottamiseksi kaiverrettu, missä ilmansuunnassa mikäkin lähikylä sijaitsee. Aurinko paistoi silmään, eikä juurikaan huimannut.
Sitten oli aika kavuta alas tornista, sillä obeliskin tsiigaus oli vain pieni osa päiväohjelmaamme. Kuinka ollakaan rappuset jatkuivatkin maan alle, joten pitihän sinne kurkata. Ei olisi ehkä pitänyt. Ossarion – mitä se suomeksi onkaan – kellariin oli pakattu siististi hyllyihin niissä itsenäisyystaisteluissa kuolleiden sotapoikien pääkallot. Jos kylien mukaan lajitelluista kalloista ei tullut vielä tarpeeksi pol pot -olo, oli horror huipussaan, kun kaikki muut tyypeistä jäljelle jääneet luut oli pakattu yhdeksi mausoleumiksi tyylikkäisiin ja säännönmukaisiin rakennelmiin.
Se oli karmivaa, mutta kieltämättä myös mielenkiintoista.
Puhtaasti anatomisesta näkökulmasta saattoi keskittyä observoimaan, miten eri muotoisia ihmisten kallot voivatkaan olla. Tai arvailemaan, mikä kalloissa olevista reiästä on luodinreikä, mikä ajan aiheuttamaa luonnollisen haperoitumisen seurausta.
Mutta suurimpana kysymyksenä vilkkui päässä: Miksi?
Minkä ihmeen takia viinipelloista (ovatko ne edes olleet 150 vuotta sitten viinipeltoja?) on kaivettu oman kylän pojat ylös, putsattu ja hyllytetty? Jos tarkoitus on muistuttaa sotimisen hirveydestä, tavoite on ehdottomasti saavutettu. Vai halutaanko asetelmalla kunnioittaa nykyisten viininviljelijöiden, majatalonpitäjien ja kenkäkauppiaiden esi-isiä, jotka ovat aikoinaan uhranneet henkensä yhteisen asian puolesta? Pelkkä näyttävä obeliski ja seinään raaputetut nimet olisivat ajaneet asian.
Väistämättä tuli mieleen WTC-iskun uhrit. Heidän nimiään ja kuviaan kuultiin ja nähtiin pari päivää myöhemmin, kun Manhattanilla vietettiin terrorityön 10-vuotismuistopäivää. Päivä oli meillä muutenkin koko ajan mielessä, koska lensimme kotiin samaisena päivänä. Yritin etukäteen selittää itselleni, että pieni piskuinen Finnair tuskin on jatkoiskujen todennäköisin kohde. Tosin olin vielä enemmän vakuuttunut siitä, että ystäväni, joka lensi samana päivänä Ryan Airilla kotiin, oli vielä paremmassa turvassa. Irkuthan ovat niin symppiksiä.
Kun sitten olimme toipuneet pääkalloylläristä, törmäsimme arkipäivän väkivaltaan, joka ei pienimuotoisuudestaan huolimatta ollut yhtään sen vähemmän pysähdyttävää. Tutkimme Torri de Benacon turistikadulla Garda-järvellä krääsäkaupan tarjontaa, kun yleisestä saksankielisestä surinasta nousi korvaan erityisen kiivas mummoääni. Tuskastunut isovanhempi yritti saada kahta alle viisivuotiasta lasta pois kojulta. Syömään olivat menossa, niin tulkitsin olemattomalla saksan taidollani. Ensin kärttymummo takavarikoi riuhtovin ottein lapsilta pois potkulaudat, ja kun sekään ei tehnyt taaperoihin vaikutusta, hän läppäsi pikkutyttöä siinä keskellä katua.
Minulla loksahti leuka, enkä hetkeen edes tajunnut, mitä tapahtui.
En ole niin tekopyhä, että väittäisin, ettei koskaan olisi tehnyt mieli tehostaa lapsille suunnattuja perillemenemättömiä ohjeistuksia jollain ruumiilliseksi kuritukseksi laskettavalla keinolla. Mutta – luoja paratkoon – eipä ole tullut ikinä mieleen läpsiä omia lapsiaan. Tai mikä vielä pahempaa: jonkun toisen lapsia. Sillä niin suurta biologista ihmettä ei ole voinut tapahtua, että sakemamma olisi ollut niiden pienoisten synnyttäjä.
En kuitenkaan mennyt väliin. Kulttuurierot ja kielimuuri, selitin itselleni. Olisivat olleet edes venäläisiä, niin olisin osannut komentaa, notta Rukiver!
Kuten arvata saattaa, asia hävettää minua. Häpeä vain kasvoi, kun lounaamme jälkeen lampsimme etsimään siestan viettoon soveltuvaa uimarantaa, ja törmäsimme uudelleen samaan seurueeseen. Lapset olivat saaneet potkulautansa takaisin, mutta mummo jatkoi jäkätystään.
Mahtoi olla kiva loma.
Kun olimme useana iltana ihailleet obeliskia uima-altaalla, kauppareissulla ja iltakävelyllä, aloimme tutkia, miten sen luokse pääsisi selvittämään, minkä kunniaksi moinen muistomerkki on rakennettu. Yhdistetty kartan ja Googlen satelliittikuvien tutkiminen ei tuottanut tuloksia, joten päätimme kokeilla minne nenä näyttää -metodia. Löysimme kuin löysimmekin tiemme Ossario di Custozaan.
 |
| Jee, löysimme tornin! |
Pihassa tajusimme, että eihän se olekaan mikään yhdestä kivestä veistetty pylväs, vaan pieni pysty kirkko. Höh. Olimme jo kääntymässä takaisin, kun kirkon ovelta alkoi huudella meille saksaksi mies, suntio, mikä lie. Huutelimme, että emme osaa saksaa, joten hän vaihtoi sujuvasti italiaan ja vakuutti, että tämä on ihan ilmaista iloa.
Hetken kursailtuamme menimme peräkanaa pienen pieneen pyhättöön ja saimme tietää seinällä olevista kylteistä, että ossario on rakennettu muistuttamaan Pohjois-Italian kähinöistä 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella. Kiittelimme setää ja yritimme hipsiä tiehemme, mutta hän iskikin käsiimme pienet pääsylippuset ja kertoi puoliviittomin, että kiertämällä tornin taakse pääsemme jonnekin yläilmoihin. Ei muuta kuin menoksi.
Vaikka minulla on järkyttävä korkean paikan kammo, havainnoi kammokeskukseni torniin kiivetessä ennemminkin suurta ahtautta. Rappukäytävä oli siis todella kapea. Yläilmoissa 38 metrissä (+kukkula, huom.) oli tukeva kaide, johon oli navigoinnin helpottamiseksi kaiverrettu, missä ilmansuunnassa mikäkin lähikylä sijaitsee. Aurinko paistoi silmään, eikä juurikaan huimannut.
 |
| Nettaa ei huimannut yhtään. |
Sitten oli aika kavuta alas tornista, sillä obeliskin tsiigaus oli vain pieni osa päiväohjelmaamme. Kuinka ollakaan rappuset jatkuivatkin maan alle, joten pitihän sinne kurkata. Ei olisi ehkä pitänyt. Ossarion – mitä se suomeksi onkaan – kellariin oli pakattu siististi hyllyihin niissä itsenäisyystaisteluissa kuolleiden sotapoikien pääkallot. Jos kylien mukaan lajitelluista kalloista ei tullut vielä tarpeeksi pol pot -olo, oli horror huipussaan, kun kaikki muut tyypeistä jäljelle jääneet luut oli pakattu yhdeksi mausoleumiksi tyylikkäisiin ja säännönmukaisiin rakennelmiin.
 |
| Villafranca di Veronan pojat. |
Se oli karmivaa, mutta kieltämättä myös mielenkiintoista.
Puhtaasti anatomisesta näkökulmasta saattoi keskittyä observoimaan, miten eri muotoisia ihmisten kallot voivatkaan olla. Tai arvailemaan, mikä kalloissa olevista reiästä on luodinreikä, mikä ajan aiheuttamaa luonnollisen haperoitumisen seurausta.
Mutta suurimpana kysymyksenä vilkkui päässä: Miksi?
Minkä ihmeen takia viinipelloista (ovatko ne edes olleet 150 vuotta sitten viinipeltoja?) on kaivettu oman kylän pojat ylös, putsattu ja hyllytetty? Jos tarkoitus on muistuttaa sotimisen hirveydestä, tavoite on ehdottomasti saavutettu. Vai halutaanko asetelmalla kunnioittaa nykyisten viininviljelijöiden, majatalonpitäjien ja kenkäkauppiaiden esi-isiä, jotka ovat aikoinaan uhranneet henkensä yhteisen asian puolesta? Pelkkä näyttävä obeliski ja seinään raaputetut nimet olisivat ajaneet asian.
Väistämättä tuli mieleen WTC-iskun uhrit. Heidän nimiään ja kuviaan kuultiin ja nähtiin pari päivää myöhemmin, kun Manhattanilla vietettiin terrorityön 10-vuotismuistopäivää. Päivä oli meillä muutenkin koko ajan mielessä, koska lensimme kotiin samaisena päivänä. Yritin etukäteen selittää itselleni, että pieni piskuinen Finnair tuskin on jatkoiskujen todennäköisin kohde. Tosin olin vielä enemmän vakuuttunut siitä, että ystäväni, joka lensi samana päivänä Ryan Airilla kotiin, oli vielä paremmassa turvassa. Irkuthan ovat niin symppiksiä.
 |
| Kuvan mummo ei liity tapahtumien kulkuun millään lailla. Innostuin kuvaamaan lilatukkaista rouvaa Veronassa Giuliettan pihalla. |
Minulla loksahti leuka, enkä hetkeen edes tajunnut, mitä tapahtui.
En ole niin tekopyhä, että väittäisin, ettei koskaan olisi tehnyt mieli tehostaa lapsille suunnattuja perillemenemättömiä ohjeistuksia jollain ruumiilliseksi kuritukseksi laskettavalla keinolla. Mutta – luoja paratkoon – eipä ole tullut ikinä mieleen läpsiä omia lapsiaan. Tai mikä vielä pahempaa: jonkun toisen lapsia. Sillä niin suurta biologista ihmettä ei ole voinut tapahtua, että sakemamma olisi ollut niiden pienoisten synnyttäjä.
En kuitenkaan mennyt väliin. Kulttuurierot ja kielimuuri, selitin itselleni. Olisivat olleet edes venäläisiä, niin olisin osannut komentaa, notta Rukiver!
Kuten arvata saattaa, asia hävettää minua. Häpeä vain kasvoi, kun lounaamme jälkeen lampsimme etsimään siestan viettoon soveltuvaa uimarantaa, ja törmäsimme uudelleen samaan seurueeseen. Lapset olivat saaneet potkulautansa takaisin, mutta mummo jatkoi jäkätystään.
Mahtoi olla kiva loma.
Kommentit