Ukset auki!
Nolojen tilanteiden nainen seikkailee jälleen! Epäilin tänään olevani piilokamerassa tai jossain muussa juksausjutussa mukana. Seisoin – todellakin – Presidentinlinnan portilla, enkä päässyt sisään. Olin saanut ohjeen tulla sisään pääoven kautta, mutta ohjeiden täytäntöönpanoa häiritsi pari metriä korkea aita.
Katselin aluksi kautta rantain, näkyisikö linnan seinästä jotain muuta oveen viittaavaa, mutta löytyi vain korkein hallinto-oikeus.
Aidassa oli tietenkin portti ja portin vieressä summeritaulu, dantem-mallia. Painoin ensin yhtä summeria ja sitten toista. Takanani turistit kuvaisivat rakennusta antaumuksella. Arvelin, että ehkä linnan vahtimestari huutelee parhaillaan porttiluurin kautta, mutta en liikenteen metelin takia kuule sitä, joten hivuttauduin lähemmäs porttia ja painoin korvan kiinni ritilään. Ei elonmerkkiä.
Suomalaiskansalliseen tapaan mietin, mitähän muut paikallaolijat ajattelevat naisihmisestä, joka tanssii poskitangoa Presidentinlinnan portin kanssa. Kuten esimerkiksi ne silmiään räpäyttämättä seisovat vartiomiehet. Ehkä he luulivat minua turistiksi, joka etsii postikorttimyymälää.
En kehdannut painaa summeria enää yhtään kertaa. Olin varmaan päässyt jo pariin turistiotokseenkin. ”Oh, they have hobbits in Finland!”
Lopetin aidan halailun ja läksin vielä kerran etsimään toista ovea. Mutta ei Pohjois-Espan puolella todellakaan sellaista ollut. Kello kulki ja aika valui käsistä. Kuumakin oli, antiperspirantista ei ollut juurikaan iloa. Ja ihan kohta pitäisi olla rouva presidentin juttusilla.
Painoin korkeimman hallinto-oikeuden summeria ja menin kyselemään sieltä, mahtavatkohan he tietää, miten saisin kammettua itseni naapuriin. Korkeat hallinto-oikeuslaiset olivat ihan mukavia, mutta eivät osanneet auttaa. Tai osasivat, kun sanoivat, että ei sillä seinällä ole kuin se yksi ovi, jonne päästäkseen pitää kulkea portin kautta.
Aurinkoinen Kauppatorin laita oli houkutellut vielä muutaman turistin lisää kuvaamaan valtakuntamme hallintorakennuksia. Marssin määrätietoisesti takaisin portille ja painoin summeria. Epäilen, että toinen vartiosotilaista tyrskähti vahingoniloisena. Saattoi se olla turistin kameran laukaisuäänikin.
Zzurrr, sanoi summeri, ja silloin portti alkoi hiljalleen aueta! Samalla lävähti auki myös linnan ovi ja siellä odotteli pari puuhakkaan näköistä adjutanttia, tai mitä pukumiehiä olivatkaan. Lähdin itsevarman oloisesti kävelemään linnan pihan poikki. Solttuihin en vilkaissutkaan.
Todellinen nolojen tilanteiden nainen olisi seuraavaksi astunut banaaninkuoreen tai pulu olisi paskonut hänen niskaansa, mutta minä pääsin sisään kunnialla.
Käynnin tulokset on luettavissa seuraavasta Arvo-lehdestä. Ehkä. Toivottavasti.
Katselin aluksi kautta rantain, näkyisikö linnan seinästä jotain muuta oveen viittaavaa, mutta löytyi vain korkein hallinto-oikeus.
Aidassa oli tietenkin portti ja portin vieressä summeritaulu, dantem-mallia. Painoin ensin yhtä summeria ja sitten toista. Takanani turistit kuvaisivat rakennusta antaumuksella. Arvelin, että ehkä linnan vahtimestari huutelee parhaillaan porttiluurin kautta, mutta en liikenteen metelin takia kuule sitä, joten hivuttauduin lähemmäs porttia ja painoin korvan kiinni ritilään. Ei elonmerkkiä.
Suomalaiskansalliseen tapaan mietin, mitähän muut paikallaolijat ajattelevat naisihmisestä, joka tanssii poskitangoa Presidentinlinnan portin kanssa. Kuten esimerkiksi ne silmiään räpäyttämättä seisovat vartiomiehet. Ehkä he luulivat minua turistiksi, joka etsii postikorttimyymälää.
En kehdannut painaa summeria enää yhtään kertaa. Olin varmaan päässyt jo pariin turistiotokseenkin. ”Oh, they have hobbits in Finland!”
Lopetin aidan halailun ja läksin vielä kerran etsimään toista ovea. Mutta ei Pohjois-Espan puolella todellakaan sellaista ollut. Kello kulki ja aika valui käsistä. Kuumakin oli, antiperspirantista ei ollut juurikaan iloa. Ja ihan kohta pitäisi olla rouva presidentin juttusilla.
Painoin korkeimman hallinto-oikeuden summeria ja menin kyselemään sieltä, mahtavatkohan he tietää, miten saisin kammettua itseni naapuriin. Korkeat hallinto-oikeuslaiset olivat ihan mukavia, mutta eivät osanneet auttaa. Tai osasivat, kun sanoivat, että ei sillä seinällä ole kuin se yksi ovi, jonne päästäkseen pitää kulkea portin kautta.
Aurinkoinen Kauppatorin laita oli houkutellut vielä muutaman turistin lisää kuvaamaan valtakuntamme hallintorakennuksia. Marssin määrätietoisesti takaisin portille ja painoin summeria. Epäilen, että toinen vartiosotilaista tyrskähti vahingoniloisena. Saattoi se olla turistin kameran laukaisuäänikin.
Zzurrr, sanoi summeri, ja silloin portti alkoi hiljalleen aueta! Samalla lävähti auki myös linnan ovi ja siellä odotteli pari puuhakkaan näköistä adjutanttia, tai mitä pukumiehiä olivatkaan. Lähdin itsevarman oloisesti kävelemään linnan pihan poikki. Solttuihin en vilkaissutkaan.
Todellinen nolojen tilanteiden nainen olisi seuraavaksi astunut banaaninkuoreen tai pulu olisi paskonut hänen niskaansa, mutta minä pääsin sisään kunnialla.
Käynnin tulokset on luettavissa seuraavasta Arvo-lehdestä. Ehkä. Toivottavasti.
Kommentit