Nuoruus on seikkailu
Radiosta tuli Katri-Helenan iki-ihana Nuoruus on seikkailu, kun ajelin töistä kotiin. Lauloin tietenkin antaumuksella mukana välittämättä edellä ajavan audistin taustapeilimulkoilusta. Hoilatessa mietin, miten mageeta olisi omistaa kyseinen nuoruuden ylistys omalle lapsukaiselle esimerkiksi protujuhlassa.
Ennen kuin laulu oli loppunut, tajusin , että haaveilin mahdottomia. Mikä olisikaan lapselle nolompaa kuin silmäkulmat kosteina performanssia vetävä mami? Muistini takakammarista ilmestyi taannoin näkemäni kotimaisesn hääohjelman jakso, jossa morsiamen isän bändi esiintyi raivopäisenä rokaten. Vähäx noloo!
Kaikki kasvatusoppaat väittävät, että pikkulapset ihailevat vanhempiaan ja haluavat elää heidän kanssaan koko ikänsä. Missä vaiheessa varaukseton ihailu muuttuu häpeilyksi? Joko pieniä eskarilaisia risoo, kun vanhemmat hölöttävät heidän toilailuistaan kavereiden vanhemmille naulakolla tavatessaan? Jännittävätkö ekaluokkalaiset, kenen äiti häpäisee itsensä pahiten nyyhkimällä kovaäänisesti niin Enkeli taivaan kuin Suvivirrenkin aikana?
Vai alkaako se vasta, kun kaverit alkavat olla perheenjäseniä tärkeämpiä mielipidevaikuttajia? Silloin kun farkut alkavat roikkua, niihin ilmestyy reikiä tai niihin kirjoitetaan iskulauseita ja bändien nimiä. Toinen mahdollisuus tunnistaa tämä käännekohta on seurata lapsen kampauksen muuttumista pidemmäksi, sotkuisemmaksi tai värikkäämmäksi – tai kaikkea niitä. Merkit on tunnistettavissa kummallakin sukupuolella.
Ehkä en siis esitä Katri-Helenaa missään lapseni aikuistumistilaisuudessa, vaikka kuinka mieli tekisi. Yritän keksiä vähemmän ilmeisiä tapoja nolata jälkikasvuani.
Ennen kuin laulu oli loppunut, tajusin , että haaveilin mahdottomia. Mikä olisikaan lapselle nolompaa kuin silmäkulmat kosteina performanssia vetävä mami? Muistini takakammarista ilmestyi taannoin näkemäni kotimaisesn hääohjelman jakso, jossa morsiamen isän bändi esiintyi raivopäisenä rokaten. Vähäx noloo!
Kaikki kasvatusoppaat väittävät, että pikkulapset ihailevat vanhempiaan ja haluavat elää heidän kanssaan koko ikänsä. Missä vaiheessa varaukseton ihailu muuttuu häpeilyksi? Joko pieniä eskarilaisia risoo, kun vanhemmat hölöttävät heidän toilailuistaan kavereiden vanhemmille naulakolla tavatessaan? Jännittävätkö ekaluokkalaiset, kenen äiti häpäisee itsensä pahiten nyyhkimällä kovaäänisesti niin Enkeli taivaan kuin Suvivirrenkin aikana?
Vai alkaako se vasta, kun kaverit alkavat olla perheenjäseniä tärkeämpiä mielipidevaikuttajia? Silloin kun farkut alkavat roikkua, niihin ilmestyy reikiä tai niihin kirjoitetaan iskulauseita ja bändien nimiä. Toinen mahdollisuus tunnistaa tämä käännekohta on seurata lapsen kampauksen muuttumista pidemmäksi, sotkuisemmaksi tai värikkäämmäksi – tai kaikkea niitä. Merkit on tunnistettavissa kummallakin sukupuolella.
Ehkä en siis esitä Katri-Helenaa missään lapseni aikuistumistilaisuudessa, vaikka kuinka mieli tekisi. Yritän keksiä vähemmän ilmeisiä tapoja nolata jälkikasvuani.
Kommentit