Miten kirjoitan surun?

En ole kirjoittanut Norjan tapahtumista mitään, koska en tiedä, mitä kirjoittaisin. Järkytys ja suru eivät väänny sanoiksi. Onhan minulla toki mielipiteitä: Norjan poliisin toiminta ei ollut ihan kohdillaan. Ne, jotka väittävät, ettei tapaus ei kosketa heitä, ovat tunnekylmiä.

Mutta kun kaikki, mitä sanottavissa on, on jo sanottu.

Olemme saaneet harjoitella järjettömiin terroritekoihin reagoimista kotimaisten koulusurmatapausten myötä. Nyt kommentoijat ovat olleet valppaina. Reilussa viikossa tuntuu tapaus olevan käsitelty kaikilta kuviteltavissa olevilta kanteilta. Murhaajan pään sisään ei kukaan meistä pääse, mutta hyviä arvauksia voi aina heittää.

Tällä kertaa päällimmäiseksi reaktioksi on noussut muiden kommentoijien maahan lyöminen. ”Väärin suhtauduttu!”

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten ainoa tapa saada hyvitys tuntuu olevan hyökkääminen väärinajattelijoita kohtaan. Oikeistopopulistit, anarkistit ja muut aatevammaiset saivat kuulla kunniansa heti debatin ensimetreillä. Osingoille pääsivät myös ne toimittajat, poliitikot ja bloggaajat, jotka erittelivät Breivikin tekosia ja niiden mahdollisia motiiveja väärästä tulokulmasta.

Jopa kaunis ajatus rauhanmarssista vaikenemista vastaan kärsi hieman, kun käytiin pohtimaan, pitäisikö suvaitsemattomuutta suvaita, vai saako sitä vastustaa aggressivisesti. Yksi uusi sanakin syntyi: vihapuhe.

Minähän en ihmistä pelkää, en edes toisia kirjoittajia. Voisin yllekirjoittamastani huolimatta täräyttää ilmoille mielipiteeni, jos suinkin vaan osaisin. Surulla ei ole sanoja. Järkytys ei hälvene vaikka kuinka siirtelisin sormia näppäimistöllä.

Esitän tässä näytelmässä simpukkaa.

Kommentit

Suositut tekstit