Kadonnut geeni löytyi Intian slummista!
Olen alkanut epäillä, että minulla on geenivirhe. Kun näen koiran, kissan tai muun luontokappaleen, puheeni ei puuroudu eikä naamani mene myönteiselle mutkalle. Kissat ovat ookoo ja koirat – noh – mutta en osaa seota niistä.
Totta kai pörröiset kissanpennut ovat hurmaavia ja luppakorvat hassuja. Minulla on taipumus nähdä tulevaisuuteen, jossa eilisen pörröstä tulee kuolaava, karvaava ja kovaäänisesti oikeuksiaan vaativa perheenjäsen. Realismini ärsyttää joskus myös itseäni.
Elämä kahden kissan yksinhuoltajana on hieman kehittänyt kimitystaitojani. Joskus, kun haluan erityisesti osoittaa pissimisseille, että mami on nyt teille hellä, puhun hetken hassusti. Tosin tyhmempikin mirri tunnistaa, ettei se tule selkäytimestä.
Myöskään vieraat vauvat eivät käynnistä minussa mitään ajatussarjaa talkinhöyryisestä elämästä ihanasti kihertävän yksihampaisen kanssa. Otan käärön mielelläni kainaloon, jotta hänen varsinainen äitinsä ehtii keittää minulle teetä tai pääsee vessaan ilman symbioottiaan. Mutta minulla ei ole luontaista tarvetta pakata lasta kassiini, kun lähden kotiin.
Vauvanvastainen muurini rapautuu hetkellisesti vain lastenvaateosastoilla. Pikkuruiset vaatekappaleet sytyttävät minussa hormonihyrähdyksiä, jotka aiheuttavat vipinää lähinnä lompakon suunnalla – lahjoja muiden lapsille. Sopii siis toivoa, että tuttavapiirini jaksaa lisääntyä, jotta minä pääsen toteuttamaan itseäni.
Yksi heikko kohta minulla sentään on. Kun katsoin Slummien miljonääriä, hajosi sydämeni pieniksi muruiksi ja halusin pelastaa elokuvan pienet nutipäiset sankarit. Lilja 4-everissä itkin vuolaammin Volodjan kuin Liljan kohtaloa. Pikkupoikasympatiani toteutui myös oikeassa elämässä, kun ensimmäisellä Sortavalan matkallani jännitin, törmäänkö kaduilla omaa lasta muistuttaviin pellavapäihin.
Pikkupoikien vanhempien ei tarvitse peljästyä Sanni-tädin vierailuista jatkossakaan, koska geenini aktivoituu vain huono-osaisten, pääasiassa kodittomien orpojen vaikutuspiirissä.
Totta kai pörröiset kissanpennut ovat hurmaavia ja luppakorvat hassuja. Minulla on taipumus nähdä tulevaisuuteen, jossa eilisen pörröstä tulee kuolaava, karvaava ja kovaäänisesti oikeuksiaan vaativa perheenjäsen. Realismini ärsyttää joskus myös itseäni.
Elämä kahden kissan yksinhuoltajana on hieman kehittänyt kimitystaitojani. Joskus, kun haluan erityisesti osoittaa pissimisseille, että mami on nyt teille hellä, puhun hetken hassusti. Tosin tyhmempikin mirri tunnistaa, ettei se tule selkäytimestä.
Myöskään vieraat vauvat eivät käynnistä minussa mitään ajatussarjaa talkinhöyryisestä elämästä ihanasti kihertävän yksihampaisen kanssa. Otan käärön mielelläni kainaloon, jotta hänen varsinainen äitinsä ehtii keittää minulle teetä tai pääsee vessaan ilman symbioottiaan. Mutta minulla ei ole luontaista tarvetta pakata lasta kassiini, kun lähden kotiin.
Vauvanvastainen muurini rapautuu hetkellisesti vain lastenvaateosastoilla. Pikkuruiset vaatekappaleet sytyttävät minussa hormonihyrähdyksiä, jotka aiheuttavat vipinää lähinnä lompakon suunnalla – lahjoja muiden lapsille. Sopii siis toivoa, että tuttavapiirini jaksaa lisääntyä, jotta minä pääsen toteuttamaan itseäni.
Yksi heikko kohta minulla sentään on. Kun katsoin Slummien miljonääriä, hajosi sydämeni pieniksi muruiksi ja halusin pelastaa elokuvan pienet nutipäiset sankarit. Lilja 4-everissä itkin vuolaammin Volodjan kuin Liljan kohtaloa. Pikkupoikasympatiani toteutui myös oikeassa elämässä, kun ensimmäisellä Sortavalan matkallani jännitin, törmäänkö kaduilla omaa lasta muistuttaviin pellavapäihin.
Pikkupoikien vanhempien ei tarvitse peljästyä Sanni-tädin vierailuista jatkossakaan, koska geenini aktivoituu vain huono-osaisten, pääasiassa kodittomien orpojen vaikutuspiirissä.
Kommentit