Cityseikkailu Kalliossa
Miksi lähteä merta edemmäs kalaan tai aistimaan urbaania tuulia ulkomaille, kun retken täysin toisenlaiseen maailmaan voi tehdä työnurkillaan? Toisenlaiseen tarkoittaa tässä yhteydessä erilaista kuin se, mihin omassa arjessani olen tottunut. Ja työnurkat tarkoittaa maailmaa, joka avautuu Ympyrätalon takana.
Citysinkkujen ja -dinkkujen voi ehkä olla vaikea ymmärtää, miten outoa on, kun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Toki lapseni ovat jo vähintäänkin keskikokoisia, kissat ovat vain tyytyväisiä, kun en ole koko ajan komentelemassa eikä miehellekään tarvitse olla 24/7 ilmoitusvastuussa tekemisistään. Mutta sittenkin sellainen kihelmöivä vapauden tunne pääsee aina joskus yllättämään.
Omasta elinympäristöstä poikkeavissa maisemissa liikkuminen on vähän kuin uuden asian opettelu. Kumpikin tekee hyvää omille luutuneille käsityksille. Uusia asioita vasten peilaamalla näkee itsestään eri puolen kuin vanhoilla tutuilla kuvastimilla. Olen myös sitä mieltä, että välillä pitää katsoa huonoja elokuvia, jotta osaa arvostaa hyviä kulttuurikokemuksia. Huonoihin kirjoihin tai teatterikappaleisiin ei avarakatseisuuteni riitä. Saati musiikkiin.
Cityretkeilin siis halki hämärtyvän Kallion. Eväät söin kaupunginosan toisella laidalla, Linnanmäkeä vastapäätä olevalla bussipysäkillä. Loppukesän ilta oli lämmin ja ilmassa leijui asvaltin ja elokuun tuoksu. Harmitti, kun en haistanut edes aavistusta hampusta tai muusta paheellisesta.
Vastaantulijat olivat pääasiassa nuoria aikuisia, mutta ilmeisesti myös Kallion paljon puhutut lapsiperheet piileksivät jossain, koska korviini kantautui leikkivien lasten sulosoinnut. Ennakko-oletusten mukaisesti kerrostalojen alaovista virtasi bilettämään lähdössä olevia krepattuja tyttöseurueita. Lenkkeilijöitäkin hölkytteli vastaan yllättävän paljon.
Epäilen, että millään muulla kadulla ei ole baareja ja ravintoloita yhtä tiheässä kuin Kolmannella linjalla. Linjalta löytyi myös pari enemmän tai vähemmän etnistä kioskikauppaa, jotka minua kovasti kiinnostivat. Kallio on ehdottomasti kylä kaupungissa ja kaupunki kylässä. Sen viehätys perustuu samaan väliaikaisuuden tuntuun, joka on aistittavissa rautatieasemilla ja lentokentillä. Ihmisiä muuttaa sisään ja ulos jatkuvana virtana. Jotkut juurtuvat.
Missään vaiheessa en kokenut oloani uhatuksi. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että Kalliossa on joku liikkeellä kaikkina vuorokaudenaikoina, joten se on turvallisempi ympäristö kuin lähiö bussipysäkkejä ympäröivine pusikoineen.
Parasta Kalliossa on sen ilmapiiri. En tietenkään osaa määrittää, mistä se koostuu. Kaikesta edellä mainitusta sekä jostain ihan muusta. Tai ehkä se syntyikin pääni sisäpuolelta vapauden tunteen jälkimakuna.
Citysinkkujen ja -dinkkujen voi ehkä olla vaikea ymmärtää, miten outoa on, kun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Toki lapseni ovat jo vähintäänkin keskikokoisia, kissat ovat vain tyytyväisiä, kun en ole koko ajan komentelemassa eikä miehellekään tarvitse olla 24/7 ilmoitusvastuussa tekemisistään. Mutta sittenkin sellainen kihelmöivä vapauden tunne pääsee aina joskus yllättämään.
Omasta elinympäristöstä poikkeavissa maisemissa liikkuminen on vähän kuin uuden asian opettelu. Kumpikin tekee hyvää omille luutuneille käsityksille. Uusia asioita vasten peilaamalla näkee itsestään eri puolen kuin vanhoilla tutuilla kuvastimilla. Olen myös sitä mieltä, että välillä pitää katsoa huonoja elokuvia, jotta osaa arvostaa hyviä kulttuurikokemuksia. Huonoihin kirjoihin tai teatterikappaleisiin ei avarakatseisuuteni riitä. Saati musiikkiin.
Cityretkeilin siis halki hämärtyvän Kallion. Eväät söin kaupunginosan toisella laidalla, Linnanmäkeä vastapäätä olevalla bussipysäkillä. Loppukesän ilta oli lämmin ja ilmassa leijui asvaltin ja elokuun tuoksu. Harmitti, kun en haistanut edes aavistusta hampusta tai muusta paheellisesta.
Vastaantulijat olivat pääasiassa nuoria aikuisia, mutta ilmeisesti myös Kallion paljon puhutut lapsiperheet piileksivät jossain, koska korviini kantautui leikkivien lasten sulosoinnut. Ennakko-oletusten mukaisesti kerrostalojen alaovista virtasi bilettämään lähdössä olevia krepattuja tyttöseurueita. Lenkkeilijöitäkin hölkytteli vastaan yllättävän paljon.
Epäilen, että millään muulla kadulla ei ole baareja ja ravintoloita yhtä tiheässä kuin Kolmannella linjalla. Linjalta löytyi myös pari enemmän tai vähemmän etnistä kioskikauppaa, jotka minua kovasti kiinnostivat. Kallio on ehdottomasti kylä kaupungissa ja kaupunki kylässä. Sen viehätys perustuu samaan väliaikaisuuden tuntuun, joka on aistittavissa rautatieasemilla ja lentokentillä. Ihmisiä muuttaa sisään ja ulos jatkuvana virtana. Jotkut juurtuvat.
Missään vaiheessa en kokenut oloani uhatuksi. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että Kalliossa on joku liikkeellä kaikkina vuorokaudenaikoina, joten se on turvallisempi ympäristö kuin lähiö bussipysäkkejä ympäröivine pusikoineen.
Parasta Kalliossa on sen ilmapiiri. En tietenkään osaa määrittää, mistä se koostuu. Kaikesta edellä mainitusta sekä jostain ihan muusta. Tai ehkä se syntyikin pääni sisäpuolelta vapauden tunteen jälkimakuna.
Kommentit