Syöksylaskijoita kaikki tyynni
Juuri nyt tuntuu kovin kaukaiselta se hetki viime talvena, kun seisoin Tahkon hiihtoladulla mäen päällä jalat tutisten. Eikä mäki ollut mikä tahansa kumpare, se oli erittäin vaativa – niin sanottiin kyltissäkin! Seisoin siis mäen päällä ja mietin, uskallanko laskea. Mietin myös, miten noloa olisi ottaa sukset kainaloon ja rämpiä mäki alas puskan kautta samalla kuin juuri ohittamani virolaisperhe suihkisisi ohi sauvat soiden.
Siellä mäen päällä juutuin myös miettimään, mikä ihme siinä on, että kammoksun niin kovin liian vauhdikkaita laskuja. Lyhyt laskettelu-uranikin päättyi jo muutama vuosi sitten. Osan siitä suoritin pääedellä-tyylillä samaisen Tahkovuoren rinteillä.
En minä oikeastaan edes pelkää vauhtia. Sisäkorvani tai mikään muukaan ruumiinosa ei lähetä minkäänlaisia signaaleja, kun huristelen fillarilla tai peugeotilla mäkiä jos jonkinmoisia. Mutkateitäkin!
En myöskään pelkää sitä, että minuun kaatumistilanteessa sattuisi. Fyysinen kipu on ainakin tähän saakka ollut ohimenevää. Edes hypoteettiset elinikäiset vauriot eivät saa polviani lyömään loukkua.
Itsetutkiskelu auttoi. Tajusin, että pelkään kontrollin menettämistä. En voi kestää ajatusta, että tilanne ei pysy käsissäni. Että vauhti vie voiton ja tapahtuu jotain, mitä en osaa ennakoida saati reagoida. En suostu heittäytymään hallitsemattomien g-voimien armoille!
Olemme järjestäneet elämämme niin, että kaikki on ennakoitavissa. Kotona tietenkin, mutta myös töissä, kauppareissuilla, ulkomaanmatkoilla. Elämä on ketju turvallisia pakettimatkoja, yllätyksiä ei suvaita. Varsinaisia onnettomuuksia lukuun ottamatta vain synnytys on tapahtuma, jota emme pysty aikatauluttamaan ja hallitsemaan mielemme mukaan. Hallelujaa sille! Minä luonnollisesti vihasin joka ikistä tuntia, jonka jouduin viettämään synnärillä kätilöiden kiusattavana.
En tietenkään kertoisi teille tätä kaikkea, jos en olisi päässyt sitä mäkeä alas. Ehdin jopa ennen ilkeästi naureskelevaa virolaisperhettä. Hoin itselleni Nemo-elokuvaa lainaten "Vauhti on kaveri" ja laskin sen perkeleen mäen alas.
Siellä mäen päällä juutuin myös miettimään, mikä ihme siinä on, että kammoksun niin kovin liian vauhdikkaita laskuja. Lyhyt laskettelu-uranikin päättyi jo muutama vuosi sitten. Osan siitä suoritin pääedellä-tyylillä samaisen Tahkovuoren rinteillä.
En minä oikeastaan edes pelkää vauhtia. Sisäkorvani tai mikään muukaan ruumiinosa ei lähetä minkäänlaisia signaaleja, kun huristelen fillarilla tai peugeotilla mäkiä jos jonkinmoisia. Mutkateitäkin!
En myöskään pelkää sitä, että minuun kaatumistilanteessa sattuisi. Fyysinen kipu on ainakin tähän saakka ollut ohimenevää. Edes hypoteettiset elinikäiset vauriot eivät saa polviani lyömään loukkua.
Itsetutkiskelu auttoi. Tajusin, että pelkään kontrollin menettämistä. En voi kestää ajatusta, että tilanne ei pysy käsissäni. Että vauhti vie voiton ja tapahtuu jotain, mitä en osaa ennakoida saati reagoida. En suostu heittäytymään hallitsemattomien g-voimien armoille!
Olemme järjestäneet elämämme niin, että kaikki on ennakoitavissa. Kotona tietenkin, mutta myös töissä, kauppareissuilla, ulkomaanmatkoilla. Elämä on ketju turvallisia pakettimatkoja, yllätyksiä ei suvaita. Varsinaisia onnettomuuksia lukuun ottamatta vain synnytys on tapahtuma, jota emme pysty aikatauluttamaan ja hallitsemaan mielemme mukaan. Hallelujaa sille! Minä luonnollisesti vihasin joka ikistä tuntia, jonka jouduin viettämään synnärillä kätilöiden kiusattavana.
En tietenkään kertoisi teille tätä kaikkea, jos en olisi päässyt sitä mäkeä alas. Ehdin jopa ennen ilkeästi naureskelevaa virolaisperhettä. Hoin itselleni Nemo-elokuvaa lainaten "Vauhti on kaveri" ja laskin sen perkeleen mäen alas.
Kommentit