tiistaina, joulukuuta 27, 2016

Tämä syksy on tuonut kuolemaa lähemmäksi



Tämä syksy on tuonut kuolemaa lähemmäksi. Surua ei ole pystynyt väistämään. On ollut pakko mennä sitä päin, päästää se sisään. Tämä syksy on tehnyt surun väistelyn vaikeaksi. Suru on jo sananakin niin lohduton.

Kuolema on tuonut mukanaan muitakin tunteita. Toivottomuuteen osasin varautua, viha tuli yllätyksenä. Mitä viha edes on, en tiedä. Ehkä parempia sanoja ovat vihaisuus tai katkeruus; hillitön, kestämätön tunne, että maailmaa hallitsevat epäreilut voimat, joihin kukaan – ainakaan minä – ei pysty vaikuttamaan.

Onko kuolema epäreilu? Vai joissain tapauksissa hyvinkin reilu? Silloin kun elämä on ollut epäreilu.

Olen elänyt suhteellisen vanhaksi menettämättä ketään läheistä kuolemalle. Taakakseni on tullut menettää ihmisiä muilla tavoin. Olisiko kornia sanoa, että elämälle? Tiedän, ettei ole sopivaa rinnastaa avioeroja tai riitoja kuolemaan, siksi en niin tee. Kunnioitukseni kuolemaa kohtaan vain kasvaa, kun tiedän, millaista on menettää joku. Mutta sitä en pysty ymmärtämään, ettei ole enää mitään ihmisten vallassa olevaa keinoa saada häntä takaisin – toisin kuin näissä elämän raiteille kadonneissa.

Ymmärrän syntymän fyysisen puolen: munasolu ja siittiö. Sitä en ymmärrä, milloin soluista tulee ihminen. Ei sitä taida pystyä kovin moni muukaan määrittämään – pois lukien abortinvastustajat. Kuolemankin ymmärrän fyysisenä tapahtumana, verenkierto, sydän ja sitä rataa. Mutta se, että tätä kyseistä persoonaa ei enää ole. Siihen ei rajallinen kykyni ymmärtää asioita riitä.

Asioiden järkeistäminen on yksi tapa päästä tilanteen herraksi, ulkoistaa tunteet. Solut on helpompi ymmärtää kuin sielu. Eläköön luonnontieteet! En kuitenkaan kaipaa kuoleman arkipäiväistämistä, ainakaan jos hintana olisi arvokkuuden ja kunnioituksen menettäminen.

Ihminen oppii jossain iässä nukkumaan putoamatta laidattomassa sängyssä. En tunne mekanismia sen tarkemmin, vaikka varmasti olen asiaan perehtynyt joskus, kun se oli perheessämme ajankohtaista. Haluaisin kehittää itselleni samanlaisen toiminnon, mutta suojamekanismi varjelisi minua henkisiltä tömäyksiltä. Osaisin väistää ne tilanteet ja ihmiset, joiden kanssa voi käydä köpelösti. En altistaisi itseäni turhaan millekään ikävälle.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että elämän tarkoitus on suojella lähimmäisiään kärsimyksiltä. Hyvä elämä, tuskaton kuolema – oli kyseessä oma lapsi tai vanhemmat. Jonkun mielestä se voi olla jälkikasvun käärimistä pumpuliin. Minun mielestäni se on ihmisyyttä, vaistojen varaista toimintaa, joka on lajillemme tyypillistä käyttäytymistä.

Surullista tietenkin on, jos ei ole ketään, jota suojella. Mistä silloin löytyy elämälle merkitys?

tiistaina, helmikuuta 02, 2016

Vastasyntyneiden luvattu maa hylkää heikoimmat



On pöyristyttävää, että Suomen vastaanottokeskuksissa syntyvillä vauvoilla ei ole oikeutta äitiyspakkaukseen. Vastaanottokeskusten imeväiset pääsevät kunnallisiin terveyspalveluihin, mutta Kelan etuisuuksia he eivät saa ennen kuin perheelle on myönnetty oleskelulupa (AL 1.2.2016).

Uusien, mahdollisten Suomen kansalaisten kohtelussa täytyy toki noudattaa lakeja ja säädöksiä, mutta ripaus inhimillisyyttä ei olisi pahitteeksi. Tänne Pohjolan perukoille on sen verran pitkä ja kivinen tie, että beibibuumia vastaanottokeskuksiin tuskin on odotettavissa. Kyse ei siis ole rahasta, vaan periaatteesta. Vastaanottokeskuksiin majoittuvat perheet jos ketkä tarvitsevat uuden elämän aloituspakettia.

SPR:lle on tiettävästi virrannut lahjoituksia niin suuret määrät, että lajitteluun eivät vapaaehtoiset kädet riitä. Mutta haluammeko toivottaa vieraamme tervetulleiksi käytetyillä potkuhousuilla? Etenkin kun perheiden tukemisessa on tähän saakka pyritty tasa-arvoon; lapsilisät ja äitiysavustus kuuluvat niin köyhille kuin rikkaille.

Äitiyspakkaus on menestystarina, jota maailmalla kadehditaan ja kopioidaan. Vaikka toimivalla neuvolajärjestelmällä lieneekin suurempi merkitys perheiden hyvinvointiin, on ikoninen ”taikalaatikko” tuonut Suomelle maineen yhteiskuntana, joka huolehtii esimerkillisesti vastasyntyneistä ja heidän vanhemmistaan.

Entisenä lapsiperheaktiivina minun olisi helppo polkaista pystyyn keräys, jolla rahoitetaan vastaanottokeskusten vauvoille uudet, hienot äitiyspakkaukset. Mutta en halua viedä Suomelta kunniaa maana, jonne on hyvä – ellei jopa paras – syntyä.

perjantaina, heinäkuuta 31, 2015

Turkua turisteille: plussat ja miinukset


Suomen Turku on yksi maan parhaista, ehkä jopa paras turistikaupunki. Olemme käyneet siellä aikuisten reissulla monta kertaa. Aikoinaan pikkulasten kanssa tuli kokeiltua niin Kupittaan seikkailupuisto (aivan paras) kuin Muumitkin (must).

Tämän reissun plussat ja miinukset:

+ Anniskelukahvila Tiirikkala. Hieno sijainti, kivannäköinen sisältä ja ulkoa, eikä tarjoiluissakaan ollut valittamista. Jos et usko, katso täältä. Tai itse asiassa mene paikan päälle.
+ Tiirikkala löytyy guugelttamalla, mutta Pizzariumissa poikettiin suosituksen perusteella. Pitsat olivat todella hyviä, ei pahaa sanaa. Sitä jäimme ihmettelemään, miksi niiden maut/raaka-aineet eivät olleet missään esillä, ja myyjältä sai suorastaan nyhtää näitä tietoja. Miljööstä miinusta, niin hyvät pitsat ansaitsisivat parempaa. Lisätiedot.
+ Edellisestä reissusta oli vielä hyvin muistissa hotellin hintaan kuulunut liikuntakeskuskäynti. Tänä kesänä jumppaa ei enää saanut kaupan päälle, mutta 6 € kohtuullisella korvauksella tuli hyvä, itse aiheutettu fiilis Loistossa, joka vielä vuosi sitten oli Lumo - muistaakseni.
+ Turku kunnostautuu kiitettävästi kulttuurin saralla. Tällä kertaa ihastelimme Rivieraa Jacques Henri Lartiguen silmin Turun taidemuseossa. Aikaisemmilla kerroilla olemme häkeltyneet mm. teatterin ja Logomon tarjonnasta.
+ Sattuman ja Turun vetovoimaisuuden ansiosta tapasin peräti kahdet kaverit kahden yön reissulla. Maailmaa on nyt parannettu tuntikaupalla - mikä onkaan parempaa ajanvietettä?


- Syöminen on aikuismatkailun tärkein elementti. Jostain syystä emme ole onnistuneet löytämään täydellistä illallispaikkaa lomakaupungistamme. Ostimme viime kesänä Turun matkailutoimistosta Food Walkit. Aivan loistava keksintö muuten. Viisi paikkaa, viisi ruokalajia, voidaan jakaa kahdelle päivälle. Sitä kautta löysime yhden tosi kivan ravintolan, jota kokeilimme nyt sitten vuotta myöhemmin pitkän kaavan mukaan. Ehkä odotukset olivat (ja ovat joka kerta olleet) liian korkealla, mutta neljään tähteen jäi illalliskokemus. Koska palvelu oli loistavaa ja paikka viehättävä, en kerro paikan nimeä tällä miinuslistalla. Sen sijaan lisään linkin Food Walkille.
- Pysäköinti Turussa on ihan peestä. Se on toki halvempaa kuin Tampereella (ja epäilemättä myös Helsingissä), mutta majoituslaitosten pitäisi pystyä tarjoamaan parempaa asiakkailleen. Ei ole hirveän mieltä ylentävää raahata matkatavaroitaan keskustassa sijaitsevan tavaratalon kemikalio-osaston läpi matkalla parkkihallista hotellihuoneeseen. Emmekä olisi löytäneet edes sinne saakka, jos emme olisi kysyneet neuvoa. Eli jos kunnon yhteyksiä parkkihallista ei ole saatavilla, tulisi edes opastuksen olla kohdillaan.
- DBTL. Pitikö siirtää tavalliseksi festariksi muuntunut entinen kaupunkifestivaali heinäkuulle? Jokilaiva-siiderit jäivät juomatta ja aamulenkit jokivarressa juoksematta, koska festarialue sotki suunnitelmat.

Ilman arvosanoja jäävät kaksi ässää, sää ja shoppailu. Pääsimme käyskentelemään auringonpaisteessa, mutta sadettakin ropsautti. Shoppailu jäi tällä kertaa vähäiseksi, mutta siihen Turku tarjoaisi erinomaiset mahdollisuudet. Paljon kivoja ketjuvapaita kauppoja.

Kaupan päälle vielä kolmas ässä: samppanja. Turku on hyvä samppanjakaupunki, mutta aina voi pyrkiä parempaan, eli tässä tapauksessa laajempaan valikoimaan. Armaani sai muuten illallisella aivan a-luokan Baroloa, jonka ihanuudesta voisi kirjoittaa oman bloginsa, tai mieluiten sonetin. Vaan tietenkin ihanan pehmeänpyöreä ja voinen herkku ei ole Alkon valikoimissa.

Viimeiseksi sanaksi samppanja.

keskiviikkona, kesäkuuta 24, 2015

I'm not worth it




Oli kulunut kaksi päivää kesälomaa, kun aloin miettiä työasioita. Onneksi ne olivat sentään menneitä töitä, tai oikeastaan työpaikkoja. Entisiä työpaikkoja muistellessani tajusin, että minua rekrytoitaessa on sattuma usein näytellyt suurempaa roolia kuin esimerkiksi osaamiseni.

Ensimmäisen kesätoimittajan työni sain, koska kansanopistosta löytynyt uusi ystäväni oli onnistunut saamaan kaksi kesätyöpaikkaa. Hän valitsi lähempänä kotiaan sijaitsevan toimituksen, ja siinä dumpatuksi tulleessa lehdessä sanottiin, että lähetä tänne sitten joku muu. Minä olin se joku muu. Kesä kotikaupunkini naapuripaikkakunnalla oli mukava, ja siihen sisältyi paljon muutakin aikuistumista kuin kuukausipalkka. Asuin ensimmäistä kertaa yksin. Vaikka boxini sijaitsi turvallisesti vuokranantajaperheen omakotitalon mummonsiivessä, en uskaltanut katsoa pelottavia elokuvia, kuten Tappajahai, rätisevästä mustavalkotelkkarista.

Kesätyöpesti johti toiseen työpaikkaan pienen mutkan kautta. Jäin jostain syystä roikkumaan Imatralle vielä kesätyön loputtua. Ehkä minulle oli lupailtu freetöitä vielä syksyllä, en muista. Asunto kuitenkin meni alta, koska siihen oli ehditty sopia uusi vuokralainen. Onneksi Ylä-Vuoksen kesäkollega pääsi töihin Helsinkiin, joten vuokrasin hänen vanhan asuntonsa.

Vanhan vuokralaisen jäljiltä asuntoon tuli lehti, johon hän oli päässyt töihin; Demari. Lehti oli minulle ennestään tuttu. Iltalähetin töissäni siellä naapurikaupungissa työtehtäviini oli kuulunut lehtihyllyn siivoaminen. Työ sujui muuten hyvin, mutta en keksinyt, mihin lokeroon laitan lehden nimeltä Demari. Suomen sosialidemokraatti -niminen lokero ammotti tyhjyyttään ilta toisensa perään.

Vastikään nimensä muuttaneesta lehdestä löytyi työpaikkailmoitus: Toimitusharjoittelijan paikka paikallisen puoluelehden toimituksessa Vaasassa. Koska Imatralla oli siinä vaiheessa 1 000 työtöntä työnhakijaa ja 20 avointa työpaikkaa (useita lääkärin paikkoja ja yksi tuntipalkkainen alastonmalli taidekoululle), tartuin tilaisuuteen ja muutin Suomen toiselle laidalle työpaikan perässä. Pesti kesti vuoden verran, ja sain olla mukana PageMaker-sivutaiton ensimmäisessä airuessa.

Seuraava vakituisen sorttinen työpaikka meinasi mennä minulta ohi silmien. Onneksi valpas ystäväni viestitti (varmaan soitti, ei silloin ollut vielä tekstareita), että nyt on Hesarin työpaikkasivuilla sinulle työpaikka. Paikka irtosi psykologisen testiseulan ja pienen kiristyksen myötä. Samaan aikaan minulle oli ehditty tarjota vakituista työtä (Tampereelta muuten), mutta tämä määräaikainen vaikutti kuitenkin paremmalta – vaikka työpaikka sijaitsikin Helsingissä. Työskentelin Suomalaisen työn liitossa vajaat kaksi vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle.

Ihan pelkän rautaisen ammattitaitoni varassa en nykyisen työnantajanikaan helmoihin päätynyt. Eläkkeelle jäävälle tiedottajalle etsittiin seuraajaa. Tulevalla pomollani oli mielikuva, millaisen ihmisen hän paikkaan haluaa, mutta vastinetta mielikuvalle ei tahtonut löytyä. Kunnes hän konsultoi ystäväni (ei kumpikaan edellisistä) kanssa, joka vihjaisi, että Sannihan on juuri sellainen.

Koska sattuma on ollut minulle niin suosiollinen, en voi muuta kuin luottaa siihen jatkossakin.