Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näitä muut lukivat

Kadotukseen tuomitut

Löysin ala-asteikäisenä lumihangesta bussikortin*. Kortissa oli omistajan nimi ja taisi olla kuvakin – jos en olisi muuten vuosiluokkaa vanhempaa tarkkisjäbää tunnistanut. Tarkkislaisuus on olennainen määre tässä kohtaa, sillä siihen aikaan mentiin lähikouluun, eikä esimerkiksi vapaaehtoisesti musiikkiluokalle hakeutuneille korvattu koulumatkoja. Kunnan kustantama bussikortti oli siis todellinen harvinaisuus ja hyvin arvokas, sisälsihän se mahdollisuuden huristella linkkarilla loputtomat kilometrit. Kotona äiti etsi puhelinluettelosta** pojan perheen kotinumeron***. Kortti palautui omistajalleen samana iltapäivänä, ja perheen äiti tyrkytti minulle löytöpalkkion, jolla sai ison pussin irtokarkkeja LUM:n kioskilta****.
Luonnollisesti nykykoululaiset tai aikuisetkin voivat yrittää kaivaa löytämänsä esineen omistajan esiin vaikka sosiaalisen median kautta. Jos siis hukkailet lompakkosi, henkkarisi jne yhtenään, pidä puhelinnumerosi näkysällä ainakin Facebookin tiedot-osiossa. Kannattaa m…

Viimeisimmät blogitekstit

Yhden kuvan tarina vaatii ainakin tuhat sanaa

Kuulkaas kaikki grynderit

Puolikuolleet eläimet

Uinu uinu lemmikkini

Haaveissa vainko oot mun?

Paapovan täti-ihmisen tunnustuksia

Tämä syksy on tuonut kuolemaa lähemmäksi

Vastasyntyneiden luvattu maa hylkää heikoimmat